Itsekästä hyväntekeväisyyttä

Vietän viikostani ison osan tekemässä hyvää. Kenelle, voisi joku kysyä. Hmmm…. Hyväntekeväisyys, vapaaehtoistyö - kenelle vapaaehtoinen tekee hyvää?

Ensisijaisesti teen hyvää itselleni. Teen mielenkiintoista työtä, opin uutta, vedän haastavia projekteja. Pääsen kurkistamaan sisään pienen pieniin intialaisiin organisaatioihin, näkemään arjessa miten asioita hoidetaan – tai jätetään hoitamatta. Näen ja koen kulttuuria, ruohonjuuritasolla.

Ostanko samalla myös puhdasta omaatuntoa? Ehkä. Ainakin selitän itselleni, että voin hyvällä omallatunnolla kääntää katseeni liikennevaloissa kerjääviltä lapsilta - vai voiko sitä aidosti koskaan tehdä? Olen valinnut oman kanavani auttaa tämän maan apua tarvitsevia. Ja uskottelen, että valitsemani tie on tehokkaampi kuin rahan jakaminen kurkotteleviin käsiin.

Organisaatiot, joita työssäni autan, luovat huono-osaisille lapsille ja nuorille opiskelumahdollisuuksia. Toivon, että lukutaito vie pidemmälle, kuin auton ikkunasta annettu keksi tai kolikko.

Hyvän tekemisessä olen itsekäs. Vaalin oikeuttani tehdä töitä. Muissa kulttuureissa kasvaneille puolison mukana matkassa oleville oikeus tehdä työtä ei tunnu olevan tärkeä asia, mutta minulle se on. Selitänkin ihmettelijöille, että minut on kasvatettu kulttuurissa, jossa ihmisen arvo syntyy työn tekemisestä. Vai voikohan sitä ihan noin rajusti sanoa, ehkä pikemminkin: ”Minut on kasvatettu kulttuurissa, jossa kaikki tekevät töitä.” No oli miten oli, työnteko on osa identiteettiäni, osa omanarvontunnetta, osa mielestäni järkevää ajankäyttöä.

Tunnen itseni onnekkaaksi, kun löysin Atman, jolle teen töitä. Atma on Mumbaissa toimiva non-profit konsulttiorganisaatio, jonka perustivat kaksi ulkomaalaista AIESEC-harjoittelijaa kuusi vuotta sitten.  Atman visio on laadukas koulutus kaikille lapsille. Eli mikä sen paremmin voisikaan sattua minulle, opettajalle ja entiselle konsultille – koulutusta tukeva konsulttipulju!

Atmalla on hyvä toimintamalli. Se solmii partnerisopimuksen koulutusta tuottavan non-profit organisaation kanssa kolmeksi vuodeksi. Tuona aikana partnerin toimintaa kehitetään yhteistyössä; luodaan strategioita, tehdään viestintätyökaluja, parannetaan budjetointia, pohditaan organisaatiorakennetta, rekrytoidaan, kehitetään prosesseja ja mittareita.

Intia on täynnä voittoa tavoittelemattomia, hyvää tekeviä organisaatioita. Kulkukoirilla on omansa, alkoholisteille omansa, naisille, miehille, lapsille ja lehmille.  Aikaansa ja rahaansa voi jakaa moneen arvokkaaseen tarkoitukseen.

Tuttavistani yksi vie sokeita poikia uimaan, toinen kiertää lastenkodeissa tekemässä näkötarkastuksia, kolmas opettaa askartelua. Minä kirjoitan manuaaleja, rakennan arkistointisysteemejä, teen kehityskeskustelulomakkeita, suunnittelen ja päivitän verkkosivuja. Kukin taaplaa siis tavallaan.

Tarvitseeko työstä saada palkkaa? Voiko duuni olla duunia, jos siitä ei makseta? Monen mielestä tekeminen muuttuu työksi vasta kun siitä saa rahaa. Itse koen kuitenkin olevani töissä. Olen sitoutunut tekemään tietyn tuntimäärän, saavuttamaan asetetut tavoitteet, toimittamaan tarvittavat tuotokset partnerille.

Maksamaton palkka on lahjoitus vähäosaisten lasten parempaan tulevaisuuteen. Toivon, että osin itsekkäinkin tarkoitusperin tekemäni työ auttaa monta lasta ja nuorta paremman elämän alkuun.

Win-win.  

Carter Road - Koko kansan katu

Aamukajo valaisee meren rannan ja Carter Roadin rantabulevardin. Kuntoilijat kansoittavat laatoitetun kävelytien. Rouva perinteisessä salwar-kameezissa on laittanut lenkkarit jalkaansa ja kävelee reippain askelin ohitseni. Nuori mies trikoissa juoksee autokaistan reunassa.  Lämpötila pysyttelee vielä parinkymmen kieppeillä ja kuntoilijat ottavat ilon irti viileästä aamusta.

Carter Road sijaitsee kymmenen minuutin kävelynmatkan päässä kodistamme.  Kadun rannanpuoleiselle reunalle on rakennettu kilometrin mittainen leveä promenadialue, jonka rakentaminen kymmenen vuotta sitten avasi kadun kansalle.

Paikallisen työkaverini  mukaan Carter Road on aina ollut tunnettu kauniista julkkisten omistamista bungaloweista, mutta promenadin rakentamisen jälkeen siitä on tullut ajanviettopaikka. Promenadi tarjoaa kaikille paikan olla meren rannalla.

Tien kaupungin puoleisen reunan täyttää rivi bungaloweja, kerrostaloja, kahviloita ja ravintoloita.  Tämän puolen ovet aukeavat rahalla, mutta rannan puoleiselle kävelytielle pääsee ilmaiseksi.

Mumbailaiset hyödyntävät aluetta monipuolisesti – jopa niin monipuolisesti, että matti-meikäläisen mielikuvitus ei siihen ihan heti venyisi.

Carter Road on myös peri-intialaisittain ääripäiden katu. Tien pohjoispäässä, heti promenadin loputtua, alkavat kalastajien asumukset. Näissä kodeissa ei ole saniteettitiloja, ja siksi aamuhämärässä tänne eksynyt kuntoilija kohtaa jalkakäytävällä hampaitaan harjaavia, saippualla vartaloaan vaahdottavia ihmisiä.

Vilkaisu meren rantakivikkoon avaa näkymän mustien kivien joukossa kyykkivistä värikkäästi pukeutuneista ihmisistä. Aamun laskuveden aikaan meri tarjoaa ison ulkokäymälän, jonka hajut nousuvesi huuhtoo kauas Arabianmeren ulapalle.

Meri onkin melkoinen kaatopaikka, eikä tästä syystä kukaan edes kuvittele menevänsä aaltoihin.

Aallot kuitenkin nielaisevat ajoittain osan Carter Roadin rannan kohteista alleen. Kalastajien rakentama pieni Ganesh-temppeli kivisaarekkeessa häviää nousuveden aikana näkyvistä. Vain liehuvat oranssit liput kertovat, missä temppeli on. Laskuveden aikaan pikkuruiselle temppelille pääsee kuivin jaloin.

Promenadin eteläisessä päässä saavutaan nimekkäälle Otters-klubille, jonka aidattujen rajojen sisällä voi nauttia merimaisemasta uima-altaasta käsin, mutta ainoastaan vain, jos olet jäsen.  Otters-klubin jäsenistö koostuu rikkaista ja nimekkäistä. Paikalliset leffatähdet käyvät täällä pelaamassa squashia. Jäsenmaksun kerrotaan olevan huikea – eikä jäsenyyksiä edes ole jaossa, koska klubi on täynnä.

Vain kivenheiton päässä Otters-klubilta köyhät lapset istuvat laatoituksella ja opiskelevat. Promenadilla kokoontuu päivittäin katukoulu, jossa lapset opettelevat lukemaan ja laskemaan vapaaehtoisten opetuksessa. Katukoulu on tarkoitettu läheisen slummin lapsille ja rakennustyömaiden mukana paikasta toiseen siirtyvien vanhempien jälkikasvulle. Lapsille, jotka eivät muuten kävisi koulua lainkaan. Monilla näistä lapsista ei ole edes syntymätodistusta.

Otter-klubin takana aukeaa puisto, jonne satunnaisesti jatkan aamulenkkiäni.  Puiston nimi on Joggers’ Park ja sisäänpääsymaksu on 2 rupiaa eli alle 5 senttiä. Puisto sulkee porttinsa klo 9 aamulla ja aukaisee taas iltaviideltä. Keskipäivän auringossa ei oleteta kenenkään juoksevan.

Keskipäivän tunnelma Carter Roadilla onkin verkkainen. Katukoirat lojuvat siellä täällä ja vetävät sikeitä. Promenadin keskivaiheilla pari pyykkäriä levittelevät lakanoita kuivumaan rantakivikolle. Palmulehtien takana piilottelee muutama nuori pariskunta, jotka pitävät ujosti toisiaan kädestä. Rannan tuntumassa kalastaja selvittelee veneensä vieressä verkkojaan.

Auringon laskiessa väki kerääntyy taas meren rantaan.  Nyt paikalla on paljon muitakin kuin kuntoilijoita.

Eläkeikäiset istuvat puistonpenkeillä ja ihailevat meren taakse laskevaa aurinkoa,  joka värjää meren kullalla. Nuoriso nojailee kadun reunaan parkkeerattuihin mopoihin tai autoihin. Läheisen korkeakoulun luennot ovat loppuneet ja opiskelijat ovat purkautuneet kampukselta rannan kioskeille.  Lasten leikkipuisto on täynnä keinuissa ja liukumäessä kiljuvia lapsia, osalla seuranaan perheen apulainen, osalla omat vanhemmat.  

Tämän joukon jatkeena mikä ulkoilutan koiriani ja nautin merituulesta. 

Ja sitten city seisahtui

Taas pääsi Mumbai yllättämään – ihan totaalisesti. Viime viikonloppuna koko kaupunki seisahtui, autioitui, pysähtyi. Ja minä pidin Mumbaita kaupunkina, joka ei koskaan hiljene. No, nyt hiljeni.

Saavuimme lauantai-iltana lomalta Thaimaasta. Lentokoneet, matkustajat ja tavarat otettiin vastaan, mutta siihen se lentokenttäpalvelu loppuikin. Taksiasema oli nostanut lapun luukulle, kioskit ja kahvilat olivat kiinni.

Sunnuntaina ulkoilutin koiria aavekaupungissa. Ei ollut riksan riksaa kadulla, ei kioskin kioskia auki, ei sunnuntaikävelijöitä eikä autoja. Bussit ajoivat ohi typö-tyhjinä. Tutut kadut olivat pelottavia tyhjinä ja hiljaisina.

Hiljentymisen syy oli Mumbain poliittisen voimahahmon Bal Thackarayn kuolema. Hän kuoli 86-vuotiaana sydänkohtaukseen. Ei siis mitään ihan tavatonta eikä luonnotonta. Mutta selkeästi yhden poliittisen ajanjakson loppu.

Bal Thackaray   (kuva: www.indiatoday.in)

Paikalliset uskovat Thackarayn kuolleen jo keskiviikkona, mutta virallinen kuolinilmoitus tuli vasta lauantaina. Näin saatiin hindujen Diwali juhlittua ja pois alta. Viikonloppu oli hyvä pyhittää Thackarayn kuolemalle ja hautajaisille.

Lauantaina virallisen kuolinilmoituksen jälkeen kaupungin liikenne ensin ruuhkaantui ja sitten miljoonakaupunki hiljeni. Ihmisiä kehotettiin pysymään sisällä. Minäkin sain työpaikalta tekstiviestin: ”Bal Thackeray passed away. It has been declared. Please be careful & stay inside.”

Näin kaikki tekivätkin – paitsi ne sadat tuhannet, jotka osallistuivat hautajaisiin. Hautajaisissa olivat paikalla kaikki silmää tekevät ja ehkä muutamia muitakin. Kaiken kaikkiaan hautajaissaattueessa raportoitiin olleen jopa miljoonaa ihmistä.

Hautajaiskulkue (kuva: www.thehindubusinessline.com)

Me muut linnoittauduimme koteihin kunnioittamaan, suremaan – tai välttämään levottomuuksia, joita yleisesti pelättiin. Asian vakavuutta ei kuulunut kyseenalaistaa.

Joku kuitenkin kyseenalaisti, Facebookissa. Poliisi pidätti 21-vuotiaan tytön, joka Facebook statuksessaan ihmetteli koko kaupungin sulkemista yhden ihmisen kuoleman takia. Statuksesta tykännyt kaverikin pidätettiin. Lisäksi Thackerayn seuraajat kävivät moukaroimassa tytön sedän lääkäriklinikan säpäleiksi.

Tyttöjen pidätyksestä syntyi myöhemmin viikolla iso kohu. Intia on ylpeydellä demokratia, jossa vallitsee sananvapaus. Tyttöjen pidätys herätti vahvan kritiikin aallon. Eilisessä lehdessä kerrottiinkin tyttöjen vapautuvan syytteistä, onneksi.

Kuka Bal Thackeray sitten oikein oli? Thackeray oli poliitikko. Hän perusti lähes viisikymmentä vuotta sitten äärioikeistolaisen hindunationalistipuolueen Shiv Senan. Uusi puolue puhutteli kaupungin nuoria, jotka pelkäsivät muualta Intiasta tulevien siirtotyöläisten vievän heidän työnsä.

Kansallismielisyys, rajoitukset muualta tulleita vastaan ja kovat otteet olivat Thackerayn aseet suosioon. Marathin kieli nousi uuteen arvoon ja monien katujen nimiä muutettiin Marathin kielisiksi. Myös Bombay sai Shiv Sena puolueen valtakaudella uuden nimen Mumbai.

Bal Thackerayta on nimitetty fasistiksi, mumbain mafiosoksi, bollywoodin bossiksi. Puolueen toiminta on liitetty usein väkivaltaan ja sen lietsomiseen, josta rajuin esimerkki oli vuoden 1992-93 verinen hindu-muslimimellakka. Hän oli myös läheisissä väleissä Bollywoodin filmiteollisuuden kanssa.

Omakohtaisen tästä valtaisasta näytelmästä tekee se, että Bal Thackarayn pojan poika on esikoiseni luokkatoveri. Poika, joka intialaiseen tapaan asuu samassa talossa, jossa isoisä kuoli. Vasta viime viikon tapahtumien jälkeen ymmärrän, miksi pojalla on aina henkivartijat mukana – koulumatkoilla, leirikoulussa, illanvietoissa. Bal Thackeraylla oli paljon seuraajia, mutta myös vihamiehiä. Värikäs persoona ei jättänyt ketään kylmäksi. 

Thackaray sai valtiolliset hautajaismenot (kuva: www.indiatoday.in)

Dharavi - valtaisa kierrätyskeskus?

Tekee pahaa heittää kaikki roskat samaan pussiin: muovipullot, lasipullot, ruuantähteet, jugurttipurkit, kuihtuneet kukat, murolaatikot jne.  Kuormitanko sekajätteelläni jo muutenkin törkeän roskaista Mumbaita?

Joka päivä roskismies soittaa ovikelloani ja kysyy, onko vielä lisää roskia. Hänellä on jo kädessään meidän rappukäytävään jättämämme mustat pussit. Ei ole, ei, sinulla on jo kaikki törky tästä huushollista. Mies hymyilee, nyökkää ja lähtee viemään roskia alas portaita. Tästä palvelusta maksamme 6 euroa kuukaudessa.

Nyt olen oppinut, että roskamiehemme kantaa rahanarvoista tavaraa alas portaita.  Joku – en tiedä kuka – mutta joku, jota kutsutaan roskanpoimijaksi käy pussien sisällön läpi ja erottelee sieltä monta rahanarvoista asiaa.  Keräyspaperista saa rahaa, ja sen vuoksi apulaisemme ei anna sanomalehtiä roskismiehelle vaan myy ne jollekin muulle. Kaikenlaisesta muovista saa rahaa, lasille ja metallipurkeille on omat välittäjänsä…

Koto-Suomessa kuuden astian jätelajitteluni ei koskaan yltänyt sille tasolle, mihin Mumbain roskanpoimijat pystyvät. He repivät käytössä kuluneet sandaalini osiin ja erottelevat muovin, nahan, koristeet; he ottavat talteen mehupurkin muovisen kaatosuun, he huomaavat pois heitetystä päänsärkytablettirasiasta sinne unohtuneen yksinäisen pillerin.

Kenkiä matkalla kierrätykseen

Muovijätteeni päätyy Dharaviin, jättimäiseen slummiin Mumbain sydämessä.   Dharavilla on tärkeä tehtävä tässä kaupungissa.  Dharavi on Mumbain iso jätemylly – ja ironista kyllä myös jätteiden päälle rakennettu.  Dharavi oli joskus menneisyydessä suohöteikköä, johon rakentajat kippasivat rakennustyömaiden jätekuormat. Vähitellen maa alkoi kantaa, ja missä meri muuttuu maaksi, se asutetaan välittömästi tässä jättimäisessä kaupungissa.

Dharavi

Jätemaata ei ole virallisesti kaavoitettu, vaikkakin se nykyään sijaitsee ihan kaupungin ytimessä. Ja jos alue kaavoitettaisiin, sinne mahtuisi vain murto-osa sen asukkaista – ja bisneksistä. Nyt Dharavi on miljoonan ihmisen slummi ja pinta-alaa on vain muutama neliökilometri. Aivan mahdoton yhtälö – voiko yhtä ihmistä varten olla alle kaksi neliömetriä? Hökkelit on rakennettu toinen toisensa päälle, kerroksissa ei aina mahdu seisomaan, perhe asuu yhdessä huoneessa, duunarit nukkuvat työpöytien ja koneiden alla vuoroissa.

 

Tähän slummiin ihmiset haluavat muuttaa ja tulla töihin. Tähän slummiin ei jouduta vaan sinne pyritään. Dharavi ei tarkoita huonoa elämää ja rikollisuutta vaan työtä ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Dharavi tuottaa palveluitaan tehokkaasti ja halvasti. Ihailen näitä hyvän tuulisen näköisiä työntekijöitä, jotka oman terveytensä uhalla puhdistavat öljykanistereita, sulattavat kierrätysmuovia pelleteiksi, silppuavat muovisista vesipulloista tyynyntäytettä – ja samalla hengittävät mitä hengittävät.

Ensimmäisen slummikierrokseni opas sanoikin, että Dharavissa työskentely vähentää elinikää 20 vuodella. Mutta onko sillä väliä, kun on työtä ja siitä saa palkkaa? Dharavin työtekijöistä monet ovat muualta tulleita siirtolaisia, paossa köyhyyttä, nälkää, kuivuutta, syrjintää. Kuka haluaa elää pitkän ja köyhän elämän maaseudulla, kun on mahdollisuus parempaan (vaikkakin lyhyempään) elämään kaupungissa?

Muovipulloista syntyy tyynyntäytettä Dharavissa

Ensimmäinen Dharavi-kierrokseni alkoi oksettavasti. Astuin isoon löysään läjään, ihmisen aamuhelpotukseen. Läjä läiskähti ja kuorrutti tennarini. Tämä haiseva ylläri konkretisoi Dharavin varjopuolia – hygienia on karmaisevaa, vessoja ei riitä kaikille ja tyhjiä niittyjä tarpeita varten ei ole tarjolla. Ripuli, malaria, tuberkuloosi ovat arkipäivää Dharavissa. Mutta niin on myös hymy. Ihmiset eivät ruikuta kurjuutta vaan pyrkivät sinnikkäästi elämässä eteenpäin. Saattaa kuulostaa naivilta, mutta näin se vain näyttäytyy!

   Vaikea on käsittää, miten erilaisista palasista ihmiset tässä maailmassa elämänsä rakentavat.

PS. Dharavissa on myös muuta teollisuutta kuin kierrätystä. Siellä tehdään upeita nahkatuotteita, laukkuja, vöitä, takkeja. Siellä ommellaan farkkuja, kirjotaan kangasta. Siellä tehdään saviruukkuja ja leivotaan papadamia, intialaista näkkäriä.

Tuleeko Ikea Intiaan?

Intiassa ollaan vähitellen avaamassa vähittäiskauppasektoria ulkomaisille toimijoille. Viime viikolla hyväksyttiin uusia FDI eli Foreign Direct Investment säädöksiä. Ne periaatteessa avaavat ovet ulkomaisille vähittäiskaupan toimijoille – tietyin reunaehdoin.

Kyllähän täällä on saanut ennenkin olla läsnä, mutta vain ja ainoastaan kimpassa intialaisen kumppanin kanssa.  Ja pääasiassa vähemmistöosakkaana.  Walmart on tämän tehnyt paikallisen Bhartin kanssa. Kaikkien toimintamalliin tämä ei kuitenkaan sovi ja monet isot tutut toimijat kuten HM, Ikea tai Tesco loistavat poissaolollaan.

Keväällä uutisoitiin isosti Single Brand-vähittäiskaupan avaamisesta  100% ulkomaalaiselle omistukselle. Heti perään lehdet kertoivat, että Ikean johto oli buukannut siltä istumalta liput ja tuli tapaamaan Intian viranomaisia. Tavoitteena 25 myymälän avaaminen Intiaan. 

Reunaehtoina ulkomaalaissomisteisille vähittäiskaupoille on kuitenkin se, että kolmannes myytävästä tavarasta tulee hankkia käsityöläisiltä Intiasta. Vaikka Ikea ja monet muut valmistavat tuotteitaan Intiassa, on vaatimus ostaa pieniltä toimijoilta haastava. Samaa tuotetta tarvitaan usein 100 kappaleen sijasta 100 000 tai jopa enemmän. 

Ruokakaupoillekin raotettiin uusilla säädöksillä veräjää, sallimalla ns. multi-brand-toimijoille 51% omistus yhteisyrityksessä paikallisen kanssa. Odotukset vähittäiskaupan isojen toimijoiden maahantulosta ovat nyt korkealla.  Vastustus on toki kova, ja portin säppiä ovat nostaneet vain noin puolet Intian osavaltioista ja kauppa sallitaan vain yli miljoonan asukkaiden kaupunkeihin.

Reunaehtoina on mm. puolikkaan investoinnista ohjaaminen takahuoneeseen eli toimitusketjuun. Voisiko tämä tarkoittaa, että Intiaan syntyisi ihan oikeaa, korkeatasoista ruokateollisuutta kunnon varastoineen ja kylmäkuljetuskalustoineen?  Kuulostaa hyvältä.

Lehdissä on ollut kovasti propagandaa puolesta ja vastaan. Puolesta puhujat ovat nostaneet esille surullisen faktan: jopa 40% Intian ruoasta pilaantuu ennen kuin se saavuttaa kuluttajien suut. Toisaalta Intian lapsista 70% kärsii jonkin asteisista aliravitsemustiloista.  

En tiedä onko aliravitsemus ylittänyt ’sattumalta’ uutiskynnyksen samalla viikolla, mutta aika helppo on olla sitä mieltä, että antakaa ammattilaisten tulla auttamaan ruoan toimitusketjujen kuntoon laitossa. Ei anneta ruuan pilaantua samalla kun lapset kärsivät nälästä ja pilaantuneesta ravinnosta!

Torstaina suurin osa ihmisistä lähti varovaisesti kodeistaan tai jätti lähtemättä, sillä FDI lakeja ja bensan hinnan korostusta vastaan oli ilmoitettu suurista lakoista. Lakot jäivät Mumbaissa kuitenkin Norsujumalan Ganeshin juhlinnan jalkoihin. Uskonto ja yhteinen ilonpito menivät ohi protestoinnin.

Mutta se ei silti tarkoita, etteivätkö ihmiset olisi huolissaan pienten kulmakauppojen puolesta. Hindiksi pieniä perheomisteisia kauppoja kutsutaan Kirana-kaupoiksi. Sellaisia täältä löytyy kivenheiton välein. Ne todella ovat pieniä, työllistävät keskimäärin neljä henkeä ja toimivat kioskin omaisissa puitteissa. Niistä saa välttämättömimmät elintarvikkeet, riisin, munat, jauhot, veden, leipää  - ja ilmaisen kotiinkuljetuksen.

Ps. Verkkokauppaan ulkomaisia toimijoita ei päästetä. Eli meidän perheen nuorison on turha unelmoida HM verkkokauppatilauksista Intiassa!

Alla kuvia meidän alueen kaupoista. Ei ole ostoskärryille tai liukuhihnoille käyttöä...

Pelotta korkeuksissa

Seuraan nuorten miesten maalaustyömaata naapuritalomme seinustoilla. Vatsassa kiertää, päätä huimaa  - niin hurjalta työmaa näyttää.

Nyt on meneillään telineiden rakentaminen 18 kerroksisen talon ympärille. Pojat hinaavat bambupilarit korkeuksiin ilman laitteen laitetta, ilman turvavaljaita, ilman kenkiä, ilman mitään. Bambu nousee kerros kerrokselta, nuorelta mieheltä toiselle. Kuin jättimäinen viestikapula se siirtyy eteenpäin. Poikien kädet kurottavat kohti bambua, ote irtoaa telineistä, mutta kukaan ei putoa. Paljaat varpaat ovat tiukasti kiinni rangoissa, kuin puomivoimistelijoilla konsanaan.

Hamppunarunyytit siirtyvät rakennelman mukana ylemmäs ja pojat sitovat ne näppärästi aina uudelle tasolle. Nauru raikaa, kaveria läpätään leikillisesti päähän ohi mennessä ja työ etenee.

Minä seuraan tätä kuin jännitysnäytelmää kylpyhuoneen ikkunan raosta. Pysyttelen piilossa, sillä en halua häiritä poikien työrauhaa. Enkä missään nimessä halua olla työtapaturman aiheuttaja!

Eilen menin kuvaaman työmaata kattoterassille ja minun ilmestyttyä työn tohina lakkasi. Siellä he keikkuivat 30 metrin korkeudessa ja naureskelivat hölmölle ulkomaalaisrouvalle, joka haki kuvakulmia varjoisassa iltapäivässä. Liian vaarallista.

Meillä turvakenkien, valjaiden, työturvallisuusmääräysten, pekkaniskanostaa-laitteiden luvatussa maassa kasvaneelle tämä näytelmä on suoraan sanottuna pöyristyttävä. Tosin mikä minä olen sitä kauhistelemaan tai tai tuomitsemaan. Pojilla on työtä, palkkaa ja ruokaa. Yhdessä työskentely on ilmiselvästi mukavaa ja homma sujuu sutjakkaasti. Kukaan ei näytä pelkäävän tai edes olevan totinen. Rauhallisen näköisinä pojat kurkistelevat 30 metriä alapuolellaan levittyvää pihalaatoitusta.

Vain minä täällä kylpyhuoneeni rauhassa mietin sydän kurkussa, mitä tapahtuu tuolle hauskan näköiselle nuorelle miehelle, jos hänen paljas jalkansa sattuu lipeämään. Vain märkä läntti asfaltilla.

Lehdessä on ani harvoin uutisia kaatuneista bambutelineistä tai niiltä tippuneista nuorista miehistä. Muistan lukeneeni vain yhden jutun tellinkien romahtamisesta. Onnettomuudessa kuoli seitsemän ja loukkaantui toinen mokoma. Jutun mukaan pojat olivat tulleet maalta töihin Mumbaihin. En tiedä kertooko juttujen vähyys siitä, että onnettomuuksia ei satu, vai siitä että ne tavanomaisuudessaan eivät ylitä uutiskynnystä. Poikia katsellessani toivon ensimmäisen vaihtoehdon olevan totta.

Maaseudulta tulleita nämä naapuritaloa maalavat pojatkin lienevät. Suurella seikkailulla miljoonakaupungissa,  rahaa tienaamassa, elämää maistamassa. Kiipeämässä kymmenien metrien korkeuksissa, kun kotikylän korkein puu on vain viisimetrinen.

Ja maisemat ylhäältä ovat hulppeat.

ps. Kuvissa näkyvät vaijerit eivät ole turvavaijereita vaan talon sähkö- ja antennijohtoja. Tiedä kuinka turvallisia nekään ovat...

Kermainen alku

Täällä taas! Kakkosvuosi alkoi kermaisesti. Sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti.



kuva: indiff.com

Viikko takaperin Mumbai juhli Dahi Kandia. Eli kermaruukkua tai piimäkulhoa. Juhlaa vietetään Hindu-jumalan Krishnan syntymän kunniaksi. Krishna kuvataan usein sinisenä palleroisena naperona, joka on kovasti kerman ja voin perään, ja tavoittelee naisten pään päällä kantamia kermakulhoja. Näin ollen Krishna-juhlassa pääosaa esittää puiden väliin korkealle viritetty ruukku, joka on täynnä kermaa.

Kuin Krishna konsanaan, nuoret miehet yrittävät päästä kermakulholle. Päästäkseen sinne he kiipeävät toinen toistensa päälle ja muodostavat ihmispyramidin. Näitä pyramideja harjoitellaan etukäteen, jotta joukkue saa tehtyä mahdollisimman korkean pyramidin. Ruukulta ruukulle siirrytään kuorma-autoilla rumpuja päristäen.

Kulhoon yltäneitä ei odota vain kerma ja kunnia vaan myös rahapalkkio. Rahapalkkion antaa yleensä paikallinen poliitikko. Eli taas uskonnollinen juhla ja politiikka kulkevat käsi-kädessä, kuten täällä niin usein näkee tapahtuvan. Myös meidän läheisen kermakulhon oli puuhun hilanneet paikalliset poliitikot, jotka istuivat polleina puna-keltaisessa teltassa katsomassa yrityksiä ja lopulta onnistumista.

Pyramidin ylimmäiseksi nostetaan yleensä pieni poika, joka on kevyt muiden kannatella. Näillä pikkupojilla on onneksi usein kypärä päässä, sillä vaikka ylös kiipeäminen on vielä hallitun ja hillityn näköistä, niin alastulo ei niinkään. Tänäkin vuonna näimme komean ilmalennon, kun pikkupoika kermakulhon rikottuaan syöksyi pää edellä pyramidin päältä alas. Onneksi pyramidin alin kerros oli niin tiivis ja leveällä, että he nappasivat pojan ennen asfalttikosketusta. Näin kermakylvyn saanut poika pääsi ehjin nahoin hakemaan poliitikoilta rahakuoren ja kukat.

Pyramidilla voi myös päästä Guinnessin ennätysten kirjaan. Aiempi ihmispyramidiennätys rikottiin tänä vuonna kun Jogeswarin alueen joukkue onnistui tekemään 9 kerroksisen ihmispyramidin, joka oli kunnioitettavat 13 m korkea.

Syksy onkin yhtä juhlaa eli täällä on melkoinen juhlaputki  alkanut – dahi kandi, itsenäisyyspäivä, eid-ul-fitar, Ganesh-juhlat, Dussherat ja Diwalit kaikki yhteen pötköön ja vähän päällekäinkin. Mikäs siinä, muiden juhliessa on iloon helppo yhtyä.

Kermainen alku siis, oikein kirjaimellisesti!

Mumbai, kotikaupunkini

Uudesta kotikaupungistani Mumbaista ja minusta on tullut ystäviä. Olemme oppineet elämään yhdessä. Tai ehkä parempi tunnustaa, että minä olen oppinut ja Mumbai on opettanut. Haastavinta on ollut tottua Mumbain tiukkaan syleilyyn. Tämä kaupunki tulee ja puristaa syliinsä – välillä niin, että hengästyttää tai henki salpaantuu.

Mumbaissa et ole koskaan yksin. Kaupungin asukastiheys huikea – täällä asuu yli 20 tuhatta ihmistä neliökilometrillä! Tällä tiheysluvulla Suomen lukuisat alle 40 tuhannen asukkaan kunnat eivät tarvitsisi kuin vajaat 2 neliökilometriä pinta-alaa kukin. Ja kotikunnassani Tuusulassa maata on 225 km2 - satakertaisesti tilaa!

Tiiviisti rakennettuja kerrostaloja

Tilan puute onkin asia, joka leimaa Mumbaita. Mumbai on yksi maailman väkirikkaimmista kaupungeista. Asukastiheydeltään se kuitenkin hakkaa useimmat suurkaupungit mennen tullen. Mumbain asukastiheys on tuplat verrattuna New Yorkiin, kolminkertainen verrattuna New Delhiin tai Pekingiin.

Miksi Mumbaissa on sitten niin ahdasta? Miksei kaupunki levittäydy laajemmalle, pursua kuin pullataikina? Vastaus on meri. Mumbaissa meri tulee vastaan kolmesta ilmansuunnasta. Mumbai on ollut ennen saariryhmittymä, nykyisin niemi Intian valtameressä. Levittäytyminen veden päälle tai veden yli on hankalaa – vaikkakaan ei mahdotonta.

Esimerkkinä veden yli levittäytymisestä on Navi Mumbai eli Uusi Mumbai, joka on rakennettu itäpuoliselle mannermaalle ja yhdistetty niemimaahan sillalla. Esimerkki veden päälle levittäytymisestä on länsipuolelle rakennettu 5,6 km pitkä meren päällinen tie Sea Link, jota pitkin pääsee nopeasti pohjoisen esikaupungista etelä-Mumbain puolelle. Ilman ponnisteluja ja rahaa levittäytyminen ei kuitenkaan tapahdu.

Mumbain silhuetti rampilta Sea Linkille

Koska asukkaita on paljon ja tilaa on vähän, tässä kaupungissa on tosi vähän maata, johon ei olisi jo jotain rakennettu. India Timesissa kirjoitettiin kaupungin rakentamattomasta alasta, open spacesta. Mumbaissa on 1,1 neliömetriä rakentamatonta maata per asukas.

Vertailun vuoksi jutussa kerrottiin länsimaisten miljoonakaupunkien vastaavista luvusta. Lontoossa rakentamatonta maata per asukas on lähes 32 neliötä, New Yorkissa reilut 26. Näissä kaupungeissa asukkailla on yksiön verran puistoa, metsää, niittyä, joutomaata virkistykseen - meillä Mumbaissa vain neliön verran.

Ei ihme, että lapset leikkivät kaduilla, pelaavat krikettiä jalkakäytävillä ja parkkipaikoilla, ihmiset nukkuvat päiväuniaan kaduilla. Jalkakäytävät ovatkin tämän kaupungin monitoimitiloja. Niillä nukutaan, leikitään, pelataan, seurustellaan, syödään lounasta, tehdään kauppaa.

Jalkakäytäväelämää

Nyt on aika sanoa hetkeksi hyvästit Mumbaille. Kahden kuukauden päästä tavataan. Jään odottamaan, miltä paluu tuntuu, maistuu ja haisee. Miten lujaa Mumbai puristaa jälleennäkemisen kunniaksi, hengästynkö vai tukehdunko…

Värikkäitä vaatteita

Intialaisten naisten pukeutuminen on värikästä ja sädehtivää, vielä tänä päivänä. Aika muuttaa pukeutumistrendejä, mutta vielä perinteiset värikkäät sarit, salwar-kameet, kurtat ja churidarit kävelevät joka päivä vastaan Mumbain kaduilla, kaupoissa ja kuppiloissa.


Sareja näkee monenlaisissa tilanteissa, ääripäitä lienevät köyhät ruumiillista työtä tekevät naiset, joiden työasu on sari ja toisaalta yläluokan naiset upeissa juhlasareissaan.  Ensimmäiselle ryhmälle sari on sekä työ- että yöasu.


Sari taipuu moneksi. Sari onkin itse asiassa vain valtaisan iso kangas. Se on 6-8 metrinen kankaanpätkä, joka voidaan kietoa hyvinkin eri tavoin päälle. Kankaan yläreuna tungetaan alushameen alle ja näin sarin 'hameosa' pysyy paikallaan. Kätevää sarissa on, että se ei jää koskaan pieneksi, vaan mahtuu päälle aina! (Klikkaa ohjeet sarin pukemiseen)

Mumbaissa on useita kalastajakyliä, joissa kalastajat eli koliwallah asuvat. Näissä kylissä naiset kietaisevat  sarinsa jalkojen välistä housuiksi, jotta asu antaa vapauden tehdä kalastajan vaimon töitä, hypellä veneeseen, perata ja myydä kalaa.

Kalastajan vaimon housuiksi kietaistu sari

Toimistoissa naiset pukeutuvat usein paita-housu-yhdistelmään, salwar-kameeziin. Salwar-kameez on älyttömän kätevä täkäläisessä ilmastossa. Ohut kangas peittää, mutta ei ole kuuma, ja löysissä pyjamatyyppisissä housuissa ilma kiertää mukavasti. Asuun kuuluu olennaisena osana dupatta, eli suurehko huivi, joka heitetään hartioille 'väärin päin' (suomalaisesta näkökulmasta katsottuna). Tuulessa liehuva huivi on olennainen osa asun naisellisuutta.

Naisia Salwar-Kameez-asuissa (kuva wikipediasta)

Ommellut vaatteet ovat perinteisesti olleet käytössä Pohjois-Intiassa ja etelässä on käytetty enemmän ompelemattomia vaatteita. Eteläisissä osavaltioissa Tamil-Nadussa tai Keralassa lähes kaikki miehet tuntuvatkin kävelevän kaduilla vyötärölle kietaistu kangas alaosana. Vaikka Mumbai ei ole etelää, täälläkin näkee silloin tällöin miesten hamemuotia. Ja minä kun luulin joskus, että skottien kiltti on ainoa miesten käyttämä hame tällä maapallolla!

Miehiä 'hameissa'. Paikka Bandar East, Mumbai 

Hääpukeutuminen on sitten ihan oma lukunsa, eikä ihan niin helppo pähkinä ulkomaalaiselle. Mikä on sopivaa, mikä on tyylikästä?  Mitä laittaa päälle hindu-häihin? Pohdiskelin näitä valmistautuessani pari viikkoa sitten mieheni työkaverin häihin. Googlasin ja kyselin.  Sari oli yleisin saamani vastaus. Hmm... Sari ei kuitenkaan tällä kertaa innostanut - en halunnut tavata mieheni työkavereita sarin helmojen kanssa kompuroiden.

Onneksi intialainen ystäväni lupautui stailistikseni ja lähti mukaan vaateostoksille. Miesmyyjät penkoivat tiskin takana olevilta hyllyiltä asun toisensa jälkeen ja ystäväni hyväksyi tai hylkäsi. Tunnissa minulla oli upea anarkali-churidar –asu, uudet kengät ja korvakorut! Ja asu toimi hienosti!

Asuni häihin

Millaista sitten on business-pukeutuminen Mumbaissa? Times of Indiassa kerrottiin business-opiskelijoiden pukeutumisen muuttumisesta.  Jokunen vuosi sitten kampuksen rekrypäivä muistutti lähinnä häävastaanottoa, kun nuoret naiset tulivat paikalle upeissa sareissa ja nuoret miehet parhaissa puvuissaan. Nyt rekrypäivän näkymä on kuulemma muuttunut, sillä lähes kaikki naisopiskelijat valitsevat rekrytointipäivän asukseen länsimaisen asun.

Liike-elämän huipulla on kuitenkin naisia, jotka edelleen pukeutuvat sariin. Näistä hyvänä esimerkkinä ovat pankkisektorin naisjohtajat, kuten ICICI pankin CEO Chanda Kochhar, joka näyttäytyy pääasiassa sarissa.

Sari on niin aidosti intialainen asu, että toivoisi myös tulevien perinteistään ylpeiden naisjohtajasukupolvien valitsevan tämän työasukseen. Näin tuskin tulee kuitenkaan tapahtumaan. Business-pukeutuminen globalisoituu - ja ommellut vaatteet ovat huolettomampia päällä!

Sari business-asuna
 Kuvassa Chandra Kocchar ja muita ICICI-pankin naisjohtajia

Sari juhla-asuna (Seasons)

Sari arkivaatteena torilla

Avioliitto - rakkautta, järjestelyjä vai molempia?

Intiassa avioliitot luokitellaan joko järjestettyihin avioliittoihin, arranged marriages tai rakkausavioliittoihin love marriages. Molemmat termit kuuluvat päivittäiseen kielenkäyttöön. Ulkomaalisen korvaan järjestetty avioliitto kuulostaa varsin negatiiviselta. Täällä kuitenkin järjestettyä avioliittoa pidetään oikein hyvänä asiana.

Pääosa avioliitoista onkin järjestettyjä avioliittoja. Järjestetty avioliitto ei kuitenkaan suinkaan (aina) tarkoita pakotettua avioliittoa. Järjestämisellä viitataan puolison löytämiseen käytettyyn järjestelyyn. Järjestelyn osallistuvat vanhemmat ja muut sukulaiset. Järjestelyssä tarvitaan sosiaalisia verkostoja, mutta jos puolisokandidaatteja ei löydy tuttavien kautta, apua tarjoavat myös lehti-ilmoitukset ja nykypäivänä myös netin puolisonhakupalvelut.

Ilmoitus Times of India -lehdessä

Järjestely voidaan myös näinä päivinä ulkoistaa ns. marriage brokerille, joka tekee kaiken puolison löytämisestä, tapaamisten järjestämisestä häiden järjestelyihin. Marriage broker korvaakin entisaikaan joka kylästä löytyneen puhemiehen, joka tiesi lähiseudun avioliittoikäiset nuoret ja oli valmis puhemiehen rooliin.

Mikä sitten erottaa rakkausavioliitton ja järjestetyn avioliitton? Joku voisi väittää, että keskeinen eroavaisuus on rakkaus. Minä sanoisin kuitenkin että merkittävin ero on liiton suunnitelmallisuus.

Järjestetty avioliitto eroaa siinä rakkausavioliitosta, että avioliittoa aletaan suunnitella jo ennen kuin pari on tavannut ja/tai rakastunut. Puuhaan ryhdytään selkein tavoittein. Love marriageen taas päädytään esim. työpaikalla tapahtuneen suunnittelemattoman rakastumisen tuloksena. Ensin rakastutaan, sitten lähdetään järjestämään avioliittoa.

Voidaanko sitten sanoa, että järjestetty avioliitto ei perustu rakkauteen? Voidaan ja ei voida. Järjestetty avioliitto perustuu järkeen, mutta ei sulje rakkautta pois kuviosta. Tällaisessa liitossa rakkaus voi tosin syttyä vasta, kun avioliittoa on alettu järjestellä ja toisilleen sopiviksi ehdotetut kandidaatit tapaavat.

Tässä pari tarinaa avioliittojärjestelyistä:

Delhissä apulaisemme nuorempi poika rakastui työkaveriinsa ja halusi tämän kanssa naimisiin. Vanhemmille tuli  kiire etsiä vanhemmalle pojalle puoliso, sillä tapoihin ei sopinut, että nuorempi menee ennen vanhempaa veljeä naimisiin. Pääsimme kunniavieraiden sohvalle todistamaan näitä kaksoishäitä.

23-vuotias sihteeri työpaikaltani kertoi vuolaasti omasta perheestään ja neljästä sisaruksestaan. Hän totesi silmät säihkyen olevansa onnellisesta perheestä. Jännittyneenä hän myös lisäsi, että perhe on parhaillaan etsimässä hänelle puolisoa. Avioliitto voisi olla ajankohtainen ehkä puolen vuoden kuluttua. Koko perheen yhteinen missio oli löytää mahdollisimman hyvä mies rakkaan tyttären rinnalle – ja tämän tyttö tiesi.

Mieheni työpaikalla myyntipäällikkö kertoi tyytyväisenä menneensä viikonloppuna kihloihin ja häiden olevan puolen vuoden kuluttua. Morsiamen hän oli tavannut kolme kertaa ennen kihlautumista. Nyt kun kihlat oli vaihdettu, oli alkamassa tiiviimpi yhteyden pito.

Nykyaikaiseen kaupunkilaiseen järjestettyyn avioliittoon kuuluu puolisokandidaattien tapaaminen ja puolison hyväksyminen. Ensimmäinen tapaaminen on useimmiten tytön kotona molempien vanhempien läsnä ollessa. Jos ehdokkaat tykästyvät toisiinsa, voidaan tapaamisia jatkaa ja tutustumisen jälkeen ilmoittaa suostumus avioliittoon.

Tapaamisten määrä on kuitenkin varsin erilainen kuin meillä koto-Suomessa. Juttelin Euroopassakin vaihto-opiskelijana olleen nuoren mumbailaisen naisen kanssa ja hän raikuvasti nauraen kertoi, että oli tavannut vanhempien löytämän sulhasehdokkaan neljä kertaa ja ilmoittanut sitten suvulleen, että ei halua tämän kanssa naimisiin. Vanhemmat ja isovanhemmat olivat katsoneet häntä hämmästyneenä, lyöneet käsiä yhteen ja huudahtaneet, ”miksi ihmeessä sitten tapasit poikaa neljä kertaa!”

Järjestettyjen tapaamisten onnistumisella olettaisi olevan paljon suuremmat onnistumisen mahdollisuudet kuin satunnaisella yökerhoihastuksella. Ennen tapaamista molemmat osapuolet tietävät jo monien perusasioiden olevan kunnossa: kummankin perhetausta, perheen arvot, uskonnollinen vakaumus, horoskooppi, terveys, koulutus, ulkonäkö, luonteenpiirteet, tulot jne. on tarkastettu. Suku on tehnyt parhaansa hyvän ’mätsin’ varmistamiseksi. 

Järjestetyllä liitolla on iso tukijoukko. Koko suku on ollut yleensä liiton takana ja tukevat paria. Kyseessä voikin usein olla sukujen välisten tavoitteiden toteutumisesta. Lisäksi varsin monet parit asuvat myös yhdessä miehen sukulaisten kanssa ja on toki tärkeää, että huusholliin tulee miniä, joka ei ole ainoastaan appivanhempien ja näiden vanhempien hyväksymä vaan jopa valitsema.

Silti... Järjestetty avioliitto on aika hankala asia ja konsepti suomalaisen käsittää.  Tuntuisi vaikealta ajatella, että oma naimisiinmeno olisi suvun yhteinen päätös – ja puolison valintakin tehtäisiin yhdessä. Toisaalta tukisiko tämä yhteisö liittoa myrskyisillä taipaleilla enemmän, jos se olisi sen alkumetreistä asti ollut mukana?

Olisi myös melkoinen vastuu vanhempana vaikuttaa lapsen puolison valintaan. Eipä tuntuisi kovin helpolta ruveta miettimään niitä peruskriteereitä, joita lasten puolisoehdokkaille asettaisi? ”Urheilullinen ja älykäs yrittäjä ” vai ”vauras, komea ja kiltti DI” vai "hauska ja lapsirakas muusikko"... Johtuuko vaikeus siitä, että näissä asioissa mennään suomalaisittain kielletylle alueelle – vanhempien ei ole lupa sekaantua puolison valintaan?

Hmmm… melkoisen isoja kulttuurien välisiä eroja!

Ps. Avioerot ovat harvinaisia tässä maassa, vaikkakin ovat viimeaikoina lisääntyneet. Vain prosentti liitoista päätyy eroon. Tähän lienee lukuisia ja moninaisia syitä, joista osa on positiivisia perheitä yhteensitovia asioita ja osa eroamisen käytännössä mahdottomaksi tekeviä asioita. Joten eipä siitä sen enempää tässä.

Alla tuoreita ilmoituksia Times of India -lehden Matrimonials osastolta:

Eläimellistä arkea

Mumbaissa ei tarvitse mennä kotieläinpuistoon nähdäkseen eläimiä. Täällä kotieläimet ovat osa jokapäiväistä miljoonakaupunkimaisemaa. Vuohiin, kanoihin, possuihin ja lehmiin törmää kirjaimellisesti päivittäin. Lehmät Intian kaduilla on jo kaikille tuttu juttu - mutta tosiasiassa meillä Mumbaissa on enemmän vuohia kuin lehmiä kaduilla.

Kumpikin näistä eläimistä liittyy Intian valtauskontoihin. Lehmä on hindujen pyhä eläin – Holy Cow, eikä sitä tarjota edes McDonaldsin hampurilaisen välisssä. Vuohia pitävät pääasiassa muslimit, jotka tarjoilevat kyllä sitä myös lautasella.

Toimisto, jossa työskentelen, sijaitsee muslimialueella. Toimistomme portailla loikoileekin mitä eri näköisempiä vuohia. Yhdellä niistä on päällään t-paita. Toimistossamme on kaksi huonetta, johin molempiin on sisäänkäynti kadun puoleisten portaiden kautta. Rutiinijuttu töissä on portailla loikoilevien vuohien yli hyppely.

Ketteriä nämä kilit. Ne lepäilevät mielellään vähän katutasoa korkeammalla ja auton katto on yksi mieluinen paikka.  Eilen toimistolla seurailin, kuinka vuohi hyppäsi parkkeeratun skootterin päälle ja yritti asettua makaamaan sen istuimelle –  kilin pettymykseksi skootteri kaatui! Vuohien ketteryys ja ponnistusvoima periytyvät vuoristosta , kaiketi – mutta on myös hyvin käyttökelpoinen Mumbain kaduilla.  

Meillä on myös paljon kanoja ja kukkoja. Syksyllä heräsin joka ikinen aamu kukonlaulun aikaan, ja ihan aitoon kukonlauluun.  Tuskaisena mietin jo kaikenlaista kukon pään menoksi. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen, enkä enää ole moksiskaan muutamasta kukko-kiekuusta.

Possuja ja puhveleita näkee harvemmin. Lasten koulumatkalla ison tasoristeyksen reunustoilla karvaiset possut tonkivat maata. Meren rannan liejualueilla voi myös törmätä näihin velikultiin. Puhveleita näkee yleensä Powai-järven ympäristössä, missä paimenet uittavat puhveleitaan. (Järvessä on myös krokotiilejä, mutta ne eivät kuulu tähän juttuun, sillä ne eivät ole kotieläimiä…)

Kulkukoiria onkin sitten kaikkialla! Tosin en kutsuisi niitä kulkukoiriksi, vaan katukoiriksi, sillä näillä nelijalkaisilla on hyvin selkeät omat reviirinsä, omat kadunpätkänsä, joita ne vartioivat. Harvemmin ne kulkevat alueidensa ulkopuolella. Öisin tosin kuuluu sisälle asti, kuinka koirat kerääntyvät laumoihin ja aloittavat haukunnan, rähinän ja ulvonnan. Kotikoiran on siinä mekkalassa vaikea pysyä rauhallisena.

Tämä kuva on Welfare for Straydogs nettisivulta

Katukoirista huolehditaan. Nuorimmaiseni vietti juuri päivän Welfare for Straydogs –järjestön ensiapubussin kyydeissä ja seurasi luokkakavereidensa kanssa, kuinka lääkintäjoukot kiersivät antamassa ensiapua katukoirille. Ihovammoja, punkkien aiheuttamia tulehduksia, loukkaantuneita tassuja. Sairaimmille soitettiin ambulanssi ja ne vietiin järjestön tiloihin hoitoon.

Edellisellä kerralla luokka oli tutustunut saman järjestön lääkintätiloihin, katukoirien sairaalaan. Siellä oppillaat pesivät hoidossa olevia koiria, leipoivat näille koirakeksejä ja kävivät katsomassa sterilointia varten nukutettuja koiria.

Katujen kotieläimistä pidetään huolta. Ihmiset tuovat koirille ja lehmille ruoanjätteitä. Hindujen maailmassa kaikki elämä on pyhää, ja on arvokasta suojella elämää - on se sitten lehmien, katukoirien, pulujen tai ihmisten.