Kermainen alku

Täällä taas! Kakkosvuosi alkoi kermaisesti. Sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti.



kuva: indiff.com

Viikko takaperin Mumbai juhli Dahi Kandia. Eli kermaruukkua tai piimäkulhoa. Juhlaa vietetään Hindu-jumalan Krishnan syntymän kunniaksi. Krishna kuvataan usein sinisenä palleroisena naperona, joka on kovasti kerman ja voin perään, ja tavoittelee naisten pään päällä kantamia kermakulhoja. Näin ollen Krishna-juhlassa pääosaa esittää puiden väliin korkealle viritetty ruukku, joka on täynnä kermaa.

Kuin Krishna konsanaan, nuoret miehet yrittävät päästä kermakulholle. Päästäkseen sinne he kiipeävät toinen toistensa päälle ja muodostavat ihmispyramidin. Näitä pyramideja harjoitellaan etukäteen, jotta joukkue saa tehtyä mahdollisimman korkean pyramidin. Ruukulta ruukulle siirrytään kuorma-autoilla rumpuja päristäen.

Kulhoon yltäneitä ei odota vain kerma ja kunnia vaan myös rahapalkkio. Rahapalkkion antaa yleensä paikallinen poliitikko. Eli taas uskonnollinen juhla ja politiikka kulkevat käsi-kädessä, kuten täällä niin usein näkee tapahtuvan. Myös meidän läheisen kermakulhon oli puuhun hilanneet paikalliset poliitikot, jotka istuivat polleina puna-keltaisessa teltassa katsomassa yrityksiä ja lopulta onnistumista.

Pyramidin ylimmäiseksi nostetaan yleensä pieni poika, joka on kevyt muiden kannatella. Näillä pikkupojilla on onneksi usein kypärä päässä, sillä vaikka ylös kiipeäminen on vielä hallitun ja hillityn näköistä, niin alastulo ei niinkään. Tänäkin vuonna näimme komean ilmalennon, kun pikkupoika kermakulhon rikottuaan syöksyi pää edellä pyramidin päältä alas. Onneksi pyramidin alin kerros oli niin tiivis ja leveällä, että he nappasivat pojan ennen asfalttikosketusta. Näin kermakylvyn saanut poika pääsi ehjin nahoin hakemaan poliitikoilta rahakuoren ja kukat.

Pyramidilla voi myös päästä Guinnessin ennätysten kirjaan. Aiempi ihmispyramidiennätys rikottiin tänä vuonna kun Jogeswarin alueen joukkue onnistui tekemään 9 kerroksisen ihmispyramidin, joka oli kunnioitettavat 13 m korkea.

Syksy onkin yhtä juhlaa eli täällä on melkoinen juhlaputki  alkanut – dahi kandi, itsenäisyyspäivä, eid-ul-fitar, Ganesh-juhlat, Dussherat ja Diwalit kaikki yhteen pötköön ja vähän päällekäinkin. Mikäs siinä, muiden juhliessa on iloon helppo yhtyä.

Kermainen alku siis, oikein kirjaimellisesti!

Värikkäitä vaatteita

Intialaisten naisten pukeutuminen on värikästä ja sädehtivää, vielä tänä päivänä. Aika muuttaa pukeutumistrendejä, mutta vielä perinteiset värikkäät sarit, salwar-kameet, kurtat ja churidarit kävelevät joka päivä vastaan Mumbain kaduilla, kaupoissa ja kuppiloissa.


Sareja näkee monenlaisissa tilanteissa, ääripäitä lienevät köyhät ruumiillista työtä tekevät naiset, joiden työasu on sari ja toisaalta yläluokan naiset upeissa juhlasareissaan.  Ensimmäiselle ryhmälle sari on sekä työ- että yöasu.


Sari taipuu moneksi. Sari onkin itse asiassa vain valtaisan iso kangas. Se on 6-8 metrinen kankaanpätkä, joka voidaan kietoa hyvinkin eri tavoin päälle. Kankaan yläreuna tungetaan alushameen alle ja näin sarin 'hameosa' pysyy paikallaan. Kätevää sarissa on, että se ei jää koskaan pieneksi, vaan mahtuu päälle aina! (Klikkaa ohjeet sarin pukemiseen)

Mumbaissa on useita kalastajakyliä, joissa kalastajat eli koliwallah asuvat. Näissä kylissä naiset kietaisevat  sarinsa jalkojen välistä housuiksi, jotta asu antaa vapauden tehdä kalastajan vaimon töitä, hypellä veneeseen, perata ja myydä kalaa.

Kalastajan vaimon housuiksi kietaistu sari

Toimistoissa naiset pukeutuvat usein paita-housu-yhdistelmään, salwar-kameeziin. Salwar-kameez on älyttömän kätevä täkäläisessä ilmastossa. Ohut kangas peittää, mutta ei ole kuuma, ja löysissä pyjamatyyppisissä housuissa ilma kiertää mukavasti. Asuun kuuluu olennaisena osana dupatta, eli suurehko huivi, joka heitetään hartioille 'väärin päin' (suomalaisesta näkökulmasta katsottuna). Tuulessa liehuva huivi on olennainen osa asun naisellisuutta.

Naisia Salwar-Kameez-asuissa (kuva wikipediasta)

Ommellut vaatteet ovat perinteisesti olleet käytössä Pohjois-Intiassa ja etelässä on käytetty enemmän ompelemattomia vaatteita. Eteläisissä osavaltioissa Tamil-Nadussa tai Keralassa lähes kaikki miehet tuntuvatkin kävelevän kaduilla vyötärölle kietaistu kangas alaosana. Vaikka Mumbai ei ole etelää, täälläkin näkee silloin tällöin miesten hamemuotia. Ja minä kun luulin joskus, että skottien kiltti on ainoa miesten käyttämä hame tällä maapallolla!

Miehiä 'hameissa'. Paikka Bandar East, Mumbai 

Hääpukeutuminen on sitten ihan oma lukunsa, eikä ihan niin helppo pähkinä ulkomaalaiselle. Mikä on sopivaa, mikä on tyylikästä?  Mitä laittaa päälle hindu-häihin? Pohdiskelin näitä valmistautuessani pari viikkoa sitten mieheni työkaverin häihin. Googlasin ja kyselin.  Sari oli yleisin saamani vastaus. Hmm... Sari ei kuitenkaan tällä kertaa innostanut - en halunnut tavata mieheni työkavereita sarin helmojen kanssa kompuroiden.

Onneksi intialainen ystäväni lupautui stailistikseni ja lähti mukaan vaateostoksille. Miesmyyjät penkoivat tiskin takana olevilta hyllyiltä asun toisensa jälkeen ja ystäväni hyväksyi tai hylkäsi. Tunnissa minulla oli upea anarkali-churidar –asu, uudet kengät ja korvakorut! Ja asu toimi hienosti!

Asuni häihin

Millaista sitten on business-pukeutuminen Mumbaissa? Times of Indiassa kerrottiin business-opiskelijoiden pukeutumisen muuttumisesta.  Jokunen vuosi sitten kampuksen rekrypäivä muistutti lähinnä häävastaanottoa, kun nuoret naiset tulivat paikalle upeissa sareissa ja nuoret miehet parhaissa puvuissaan. Nyt rekrypäivän näkymä on kuulemma muuttunut, sillä lähes kaikki naisopiskelijat valitsevat rekrytointipäivän asukseen länsimaisen asun.

Liike-elämän huipulla on kuitenkin naisia, jotka edelleen pukeutuvat sariin. Näistä hyvänä esimerkkinä ovat pankkisektorin naisjohtajat, kuten ICICI pankin CEO Chanda Kochhar, joka näyttäytyy pääasiassa sarissa.

Sari on niin aidosti intialainen asu, että toivoisi myös tulevien perinteistään ylpeiden naisjohtajasukupolvien valitsevan tämän työasukseen. Näin tuskin tulee kuitenkaan tapahtumaan. Business-pukeutuminen globalisoituu - ja ommellut vaatteet ovat huolettomampia päällä!

Sari business-asuna
 Kuvassa Chandra Kocchar ja muita ICICI-pankin naisjohtajia

Sari juhla-asuna (Seasons)

Sari arkivaatteena torilla

Odotan, odotan, odotan

Ajankäsite Intiassa on.. hmm…  erilainen kuin suomalainen ajankäsite.  Täällä aikaa on – eikä se tunnu koskaan loppuvan. Tällainen rajaton ajankäsite hermostuttaa länsimaalaista, ja välillä tuntuu, että rauhoittavat hengitysharjoituksen ovat tarpeen.  Onkohan jooga syntynyt juuri tästä syystä tässä maassa?

Tilasin kuopuksen verhot kaksi viikkoa sitten. Kun kangas oli valittu liikkeessä, oli vuorossa ikkunan mittaaminen ja kangastarpeen tarkistus. Sovimme, että mittamiehet tulevat heti puolen päivän jälkeen. Menin kotiin odottamaan. Odotin, odotin ja odotin. Neljän jälkeen miehet tulivat – ja mittailivat ikkunaa yli tunnin. Siinä meni se iltapäivä, odottaessa.

Verhojen toimitukseksi sovimme keskiviikon, joka tuli ja meni jo. Verhot eivät tulleet.  Asia ei minua enää yllättänyt, näinhän tässä aina käy.  Odottaminen on tullut rutiiniksi. En itse asiassa enää edes odota toimituksia sovittuina päivinä – ne kun eivät koskaan tule silloin. Olen ottanut tavaksi mennä muutama päivä toimituspäivän jälkeen paikan päälle kysymään. Tällöin yleensä alkaa tapahtua.

Mutta mikä odottamisessa sitten niin harmittaa? Ei kai odottaminen sinänsä ole paha juttu – täällä kaikki tuntuvat odottavan, usein, pitkään, rauhallisina... 

Olen todennut, että odottaminen hermostuttaa minua kahdesta syystä :  1) en voi lähteä mihinkään kun odotan ja 2) petyn kun odotan turhaan. Yksinkertaisesti sanottuna koen, että odottaessa aika menee hukkaan!

Eräs viisas ihminen valisti minua, että odottaessani en itse asiassa menetä aikaa, vaan saan yllättäen enemmän aikaa.  Hmmm… TV-asentajaa odotin kolme päivää, ystävä odotti internet-asentajaa viikon. Pitäisikö minun iloita kolmesta päivästä, jotka sain – kun mielessä nakuttaa: ”taas meni kolme päivää ihan hukkaan”?

Odottaessa on aikaa miettiä. Olenkin pohtinut, miten täällä ihmisillä tuntuu olevan paljon aikaa, kun Suomessa kaikilla on pula ajasta. Onko aikaa jaettu epätasaisesti eri puolille maailmaa? Miksi suomalaisille on annettu paljon tehtäviä ja vain vähän aikaa – kun täällä aikaa tuntuu olevan vaikka kuinka paljon ihan pientenkin asioiden tekemiseen… tai tekemisen odottamiseen?

Odotellessani hoidan parvekekukkia ;)

ps. Intialaisissa useamman sukupolven perheissä kotona on yleensä aina joku paikalla – odottamassa.  Monella on myös kotona asuva apulainen, tai useampi, jotka hoitavat odottamisen. Me olemme halunneet rauhoittaa kodin omaksi alueeksemme ja apulaiset ovat paikalla vain kuusi tuntia arkipäivisin. Tällä valinnalla olemme myös sälyttäneet ison osan odottamisesta itsellemme…