lauantai 13. huhtikuuta 2013

Kansallisuuksia ja lokeroita


Naurua, supatusta, höpötystä ja touhua. 800 lasta ja nuorta 51 eri maasta viettää seitsemän tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa ASB:ssä eli American School of Bombayssa. ASB on iso ja eläväinen sulatusuuni Mumbaihin muuttaneille expat-lapsille. Niin myös meidän muksuille.

Kansainvälisyys on ensimmäinen adjektiivi, joka pyörähtää kielen päälle koulua ajatellessa. Oppilaiden lisäksi opettajakunta on monenkirjavaa: amerikkalaisia, australialaisia, uusiseelantialaisia, intialaisia, ranskalaisia ja muutamia muitakin kansallisuuksia.

Konkreettinen näyte monikulttuurisuudesta oli muutama viikko sitten koulun Festival of Nations tapahtuma.  Iltapäivän ohjelma alkoi kansallisuuksien paraatilla.

Maa toisensa jälkeen marssi lavalle lippua kantaen. Paraati oli aivan loistava tapa visualisoida ja konkretisoida kansallisuuksien kirjoa ja myös niiden kokoa koulussa.  Oppilaat toivat lavalle yli 50 lippua ja kajauttivat mikrofoniin tervehdyksensä kymmenillä eri kielillä.

Amerikkalaisten oppilaiden joukko huiteli sadan kieppeillä, brittejä oli parikymmentä, korealaisia lavan täydeltä, Botswanaa edusti kahden veljeksen parivaljakko ja Suomea kolmen siskoksen ryhmä. Lopuksi lavan läpi virtasi intialaisten oppilaiden joukko. He eivät kaikki mahtuneet sinne yhtä aikaa.


Mielenkiintoista paraatissa oli, että koululaiset saivat valita, mitä maata edustivat. Näin ollen paraatin kansallisuusryhmien koot eivät vastanneet virallista kansallisuusjakaumaa koulussa. Koulun oppilaista isolla osalla on useampi passi. Ja mukana on monta, jotka eivät ole koskaan asuneet maassa, minkä kansalaisia he ovat.

Tässä paraatissa lapset edustivat sydämensä valintaa. Oli se sitten se maa, jossa he olivat syntyneet, tai se maa jossa he olivat eläneet suurimman osan elämästään tai se maa, jonka kansalaisia suku ja rakkaat ovat. Olipa joku halunnut edustaa parhaan kaverinsa maata yhdessä tämän kanssa.


Minulla oli iho kananlihalla ja kyyneleet silmissä paraatia katsoessa. Tiedän, että liikutun helposti ja tässä tapahtumassa oli siihen kaikki ainekset kohdallaan.  Milloin sitä näkeekään noin paljon totisia, nauravia, jännittyneitä, innostuneita lasten ja nuorten kasvoja – kaikki erinäköisiä, eri värisiä, eri ikäisiä ja kokoisia – ja silti yhdessä.

Koulun oppilaille päivittäinen yhdessäolo monenkirjavassa ryhmässä on luonnollista. Erilaisilla kokoonpanoilla he työstävät kouluprojekteja päät yhdessä. Ja kun illalla kysyn, että mistä maasta se ja se luokkakaveri on, niin lapset katsovat minua hetken tyhjin silmin. ”En mää tiedä” …ja katseesta näen että sitä voisi hyvin jatkaa, ”Eikä sillä ole mitään väliä, mistä me ollaan ”.

Hmm… Huomaan, että minulle on tärkeää lokeroida ihmisiä kansallisuuksien mukaan ja hämmästyn tällaisesta ajattelusta. Miksei minun lapsillani ole tarvetta tietää kavereiden kansallisuuksia? Minä kysyn aina uudelta tuttavuudeltani, mistä maasta olet, kuinka kauan olet asunut Intiassa ja sen jälkeen tyytyväisenä jatkan keskustelua.

Eivätkö kaikki ihmiset jollain tavoin lokeroi kohtaamiaan ihmisiä?  Intialaiset kyselevät minulta tuttavuuden alussa kotimaani lisäksi paljon perheestäni, isäni ammatista, veljeni koulutuksesta ja isoisäni taustoista ja asettavat tällä tavoin minut tiettyyn lokeroon.

Oppivatko lapset kansainvälisessä koulussa avarakatseisuutta ja toisten kohtaamista ilman kansallisuuden tai rodun tuomia ennakkoasenteita? Näin näyttää käyvän. Ja oppiessaan tuntemaan koko elämänsä expat-lapsina eläneitä nuoria, he myös näkevät, miten kansallisuus tai rotu ei oikeastaan määritäkään ihmisen ajattelua ja arvoja, vaan pikemminkin kokemukset ja ympäristö.

Ehkä minäkin voisin vähitellen luopua tavastani olla niin kiinnostunut ihmisten kotimaista ja kansallisuuksista. Voisinko lähteä tutustumaan uuteen ihmiseen ilman tätä tietoa? Hmm…kuulostaa aika tylsältä. Mutta katsotaan, ehkäpä tämä vanha koira oppii vielä uusia tapoja ;-)

SAKSA

INDONESIA

IRLANTI

JAPANI