Naurua, supatusta, höpötystä ja
touhua. 800 lasta ja nuorta 51 eri maasta viettää seitsemän tuntia päivässä,
viitenä päivänä viikossa ASB:ssä eli American School of Bombayssa. ASB on iso
ja eläväinen sulatusuuni Mumbaihin muuttaneille expat-lapsille. Niin myös
meidän muksuille.
Kansainvälisyys on ensimmäinen adjektiivi,
joka pyörähtää kielen päälle koulua ajatellessa. Oppilaiden lisäksi opettajakunta
on monenkirjavaa: amerikkalaisia, australialaisia, uusiseelantialaisia,
intialaisia, ranskalaisia ja muutamia muitakin kansallisuuksia.
Konkreettinen näyte
monikulttuurisuudesta oli muutama viikko sitten koulun Festival of Nations
tapahtuma. Iltapäivän ohjelma alkoi
kansallisuuksien paraatilla.
Maa toisensa jälkeen marssi
lavalle lippua kantaen. Paraati oli aivan loistava tapa visualisoida ja
konkretisoida kansallisuuksien kirjoa ja myös niiden kokoa koulussa. Oppilaat toivat lavalle yli 50 lippua ja kajauttivat
mikrofoniin tervehdyksensä kymmenillä eri kielillä.
Amerikkalaisten oppilaiden joukko
huiteli sadan kieppeillä, brittejä oli parikymmentä, korealaisia lavan
täydeltä, Botswanaa edusti kahden veljeksen parivaljakko ja Suomea kolmen
siskoksen ryhmä. Lopuksi lavan läpi virtasi intialaisten oppilaiden joukko. He
eivät kaikki mahtuneet sinne yhtä aikaa.
Tässä paraatissa lapset edustivat
sydämensä valintaa. Oli se sitten se maa, jossa he olivat syntyneet, tai se maa
jossa he olivat eläneet suurimman osan elämästään tai se maa, jonka kansalaisia
suku ja rakkaat ovat. Olipa joku halunnut edustaa parhaan kaverinsa maata
yhdessä tämän kanssa.
Minulla oli iho kananlihalla ja
kyyneleet silmissä paraatia katsoessa. Tiedän, että liikutun helposti ja tässä
tapahtumassa oli siihen kaikki ainekset kohdallaan. Milloin sitä näkeekään noin paljon totisia,
nauravia, jännittyneitä, innostuneita lasten ja nuorten kasvoja – kaikki
erinäköisiä, eri värisiä, eri ikäisiä ja kokoisia – ja silti yhdessä.
Koulun oppilaille päivittäinen
yhdessäolo monenkirjavassa ryhmässä on luonnollista. Erilaisilla kokoonpanoilla
he työstävät kouluprojekteja päät yhdessä. Ja kun illalla kysyn, että mistä
maasta se ja se luokkakaveri on, niin lapset katsovat minua hetken tyhjin
silmin. ”En mää tiedä” …ja katseesta näen että sitä voisi hyvin jatkaa, ”Eikä
sillä ole mitään väliä, mistä me ollaan ”.
Hmm… Huomaan, että minulle on
tärkeää lokeroida ihmisiä kansallisuuksien mukaan ja hämmästyn tällaisesta
ajattelusta. Miksei minun lapsillani ole tarvetta tietää kavereiden kansallisuuksia?
Minä kysyn aina uudelta tuttavuudeltani, mistä maasta olet, kuinka kauan olet
asunut Intiassa ja sen jälkeen tyytyväisenä jatkan keskustelua.
Eivätkö kaikki ihmiset jollain
tavoin lokeroi kohtaamiaan ihmisiä? Intialaiset
kyselevät minulta tuttavuuden alussa kotimaani lisäksi paljon perheestäni, isäni
ammatista, veljeni koulutuksesta ja isoisäni taustoista ja asettavat tällä
tavoin minut tiettyyn lokeroon.
Oppivatko lapset kansainvälisessä
koulussa avarakatseisuutta ja toisten kohtaamista ilman kansallisuuden tai
rodun tuomia ennakkoasenteita? Näin näyttää käyvän. Ja oppiessaan tuntemaan
koko elämänsä expat-lapsina eläneitä nuoria, he myös näkevät, miten
kansallisuus tai rotu ei oikeastaan määritäkään ihmisen ajattelua ja arvoja,
vaan pikemminkin kokemukset ja ympäristö.
Ehkä minäkin voisin vähitellen
luopua tavastani olla niin kiinnostunut ihmisten kotimaista ja kansallisuuksista.
Voisinko lähteä tutustumaan uuteen ihmiseen ilman tätä tietoa? Hmm…kuulostaa aika
tylsältä. Mutta katsotaan,
ehkäpä tämä vanha koira oppii vielä uusia tapoja ;-)
SAKSA |
INDONESIA |
IRLANTI |
JAPANI |