Värikkäitä vaatteita

Intialaisten naisten pukeutuminen on värikästä ja sädehtivää, vielä tänä päivänä. Aika muuttaa pukeutumistrendejä, mutta vielä perinteiset värikkäät sarit, salwar-kameet, kurtat ja churidarit kävelevät joka päivä vastaan Mumbain kaduilla, kaupoissa ja kuppiloissa.


Sareja näkee monenlaisissa tilanteissa, ääripäitä lienevät köyhät ruumiillista työtä tekevät naiset, joiden työasu on sari ja toisaalta yläluokan naiset upeissa juhlasareissaan.  Ensimmäiselle ryhmälle sari on sekä työ- että yöasu.


Sari taipuu moneksi. Sari onkin itse asiassa vain valtaisan iso kangas. Se on 6-8 metrinen kankaanpätkä, joka voidaan kietoa hyvinkin eri tavoin päälle. Kankaan yläreuna tungetaan alushameen alle ja näin sarin 'hameosa' pysyy paikallaan. Kätevää sarissa on, että se ei jää koskaan pieneksi, vaan mahtuu päälle aina! (Klikkaa ohjeet sarin pukemiseen)

Mumbaissa on useita kalastajakyliä, joissa kalastajat eli koliwallah asuvat. Näissä kylissä naiset kietaisevat  sarinsa jalkojen välistä housuiksi, jotta asu antaa vapauden tehdä kalastajan vaimon töitä, hypellä veneeseen, perata ja myydä kalaa.

Kalastajan vaimon housuiksi kietaistu sari

Toimistoissa naiset pukeutuvat usein paita-housu-yhdistelmään, salwar-kameeziin. Salwar-kameez on älyttömän kätevä täkäläisessä ilmastossa. Ohut kangas peittää, mutta ei ole kuuma, ja löysissä pyjamatyyppisissä housuissa ilma kiertää mukavasti. Asuun kuuluu olennaisena osana dupatta, eli suurehko huivi, joka heitetään hartioille 'väärin päin' (suomalaisesta näkökulmasta katsottuna). Tuulessa liehuva huivi on olennainen osa asun naisellisuutta.

Naisia Salwar-Kameez-asuissa (kuva wikipediasta)

Ommellut vaatteet ovat perinteisesti olleet käytössä Pohjois-Intiassa ja etelässä on käytetty enemmän ompelemattomia vaatteita. Eteläisissä osavaltioissa Tamil-Nadussa tai Keralassa lähes kaikki miehet tuntuvatkin kävelevän kaduilla vyötärölle kietaistu kangas alaosana. Vaikka Mumbai ei ole etelää, täälläkin näkee silloin tällöin miesten hamemuotia. Ja minä kun luulin joskus, että skottien kiltti on ainoa miesten käyttämä hame tällä maapallolla!

Miehiä 'hameissa'. Paikka Bandar East, Mumbai 

Hääpukeutuminen on sitten ihan oma lukunsa, eikä ihan niin helppo pähkinä ulkomaalaiselle. Mikä on sopivaa, mikä on tyylikästä?  Mitä laittaa päälle hindu-häihin? Pohdiskelin näitä valmistautuessani pari viikkoa sitten mieheni työkaverin häihin. Googlasin ja kyselin.  Sari oli yleisin saamani vastaus. Hmm... Sari ei kuitenkaan tällä kertaa innostanut - en halunnut tavata mieheni työkavereita sarin helmojen kanssa kompuroiden.

Onneksi intialainen ystäväni lupautui stailistikseni ja lähti mukaan vaateostoksille. Miesmyyjät penkoivat tiskin takana olevilta hyllyiltä asun toisensa jälkeen ja ystäväni hyväksyi tai hylkäsi. Tunnissa minulla oli upea anarkali-churidar –asu, uudet kengät ja korvakorut! Ja asu toimi hienosti!

Asuni häihin

Millaista sitten on business-pukeutuminen Mumbaissa? Times of Indiassa kerrottiin business-opiskelijoiden pukeutumisen muuttumisesta.  Jokunen vuosi sitten kampuksen rekrypäivä muistutti lähinnä häävastaanottoa, kun nuoret naiset tulivat paikalle upeissa sareissa ja nuoret miehet parhaissa puvuissaan. Nyt rekrypäivän näkymä on kuulemma muuttunut, sillä lähes kaikki naisopiskelijat valitsevat rekrytointipäivän asukseen länsimaisen asun.

Liike-elämän huipulla on kuitenkin naisia, jotka edelleen pukeutuvat sariin. Näistä hyvänä esimerkkinä ovat pankkisektorin naisjohtajat, kuten ICICI pankin CEO Chanda Kochhar, joka näyttäytyy pääasiassa sarissa.

Sari on niin aidosti intialainen asu, että toivoisi myös tulevien perinteistään ylpeiden naisjohtajasukupolvien valitsevan tämän työasukseen. Näin tuskin tulee kuitenkaan tapahtumaan. Business-pukeutuminen globalisoituu - ja ommellut vaatteet ovat huolettomampia päällä!

Sari business-asuna
 Kuvassa Chandra Kocchar ja muita ICICI-pankin naisjohtajia

Sari juhla-asuna (Seasons)

Sari arkivaatteena torilla

Varpaat paljaina

Olen kulkenut viimeiset kaksi kuukautta varvastossuissa. Flip-flopeissa. Ilman sukkia. Varpaat näkyvillä. Kuulostaa ihan lomalta ja hiekkarannalta, eikö.

Näin asia ei kuitenkaan ole. Kuljen kaupungilla, istun autossa, ulkoilutan koiraa, osallistun koulun kokouksiin, käyn kaupoilla. Mutta silti olen todennut varvastossut parhaiksi jalkineiksi.

Monsuunisateiden aikaan ne kuivuivat yhtä nopeasti kuin kastuivatkin. Niistä on helppo kaataa vesi pois sen jälkeen kun on kahlannut nilkkoja myöten katua pitkin syöksyvässä kuravedessä. Ne on helppo pestä, kun on epähuomiossa astunut kulkukoiran kakkaan. Niissä eivät varpaat hikoile. Ne on nopeat tökätä jalkaan. Ne voi huoletta säilyttää rappukäytävässä – eikä tarvitse pelätä kenenkään varastavan niitä – ja jos varastaa, niin uusien ostaminen ei budjettia kaada.

Olen miettinyt, mitä varvastossut tekevät jaloilleni? Millaiset jalkaterät on ihmisellä, joka on  24 kuukautta kävellyt varvastossuilla ja yrittää sen jälkeen seisoa kokonaisen päivän luokan edessä avokkaissa? Onnistuuko se?  Onko isovarpaan ja kakkosen väliin kasvanut kova varvastossukänsä, joka ei enää mahdu högleihin?

Ei täällä kaikki kulje varvastossuilla. Hammaslääkärillä on jalassaan siistit mustat avokkaat, jotka yhdessä valkoisen lääkäritakin kanssa viestivät asiantuntemusta ja asiallisuutta.  Vieressä seisovalla hammashoitajapojalla on paljaat varpaat ja muoviset varvassandaalit. Autonkuljettajalla on mustat kengät ja riksakuskilla muoviset sandaalit.  Siistin kerrostalon vartijalla on univormuun kuuluvat mustat kengät, mutta rakennustyömaan vartijalla varvastossut.

Kengät siis osoittavat myös asemaa. Olenko valinnut varvastossuillani asemani tässä maassa?

Toivottavasti asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Ja naisella valinnan mahdollisuuksia on enemmän kuin miehillä. Toimistossa voi olla töissä kauniissa sandaaleissa, jos on pukeutunut intialaiseen asuun. Jakun ja suorien housujen kanssa varvastossut tuskin sopisivat  – vaikka niissä olisikin muutama timantti.

Kesäkuussa mieheni työpaikalla järjestettiin perhejuhla. Kaikki toivat lauantaina perheensä tutustumaan uuteen toimistoon ja autohalli oli sisustettu juhlatilaksi. Yksi hauskan juhlan ohjelmanumeroista oli tuttu-juttu Koivusalo-Hallikainen -tyyliin.  Pariskunnat kisasivat toisensa tuntemuksessa.

Onneksi en ollut tuolloin paikalla. Yksi kysymyksistä nimittäin kuului: ”Kuinka monta kenkäparia vaimollasi on?” Ehdottomasti yleisin vastaus tähän kysymykseen osallistujilta oli ”Yhdet kengät”! Olisi siinä ollut mielenkiintoista katsella yleisön ilmeitä, kun mieheni olisi paukauttanut ”Vaimollani on ainakin kolmetkymmenet kengät” Minä olisin varmaan punaisena yrittänyt korjata, että ehkei niitä kenkäpareja nyt kuitenkaan ole kuin parikymmentä…

Intialaisten mielestä sandaalit eivät siis ole kenkiä, eivätkä lenkkarit ole kenkiä, vaan kenkiä ovat vain kengät. Tässä me suomalaiset oltaisiin jo menty eka kerta männikköön.

Tänne tullessani jätinkin ison osan kengistäni kotiin – ja niitä mukaan tullutta viittä paria en ole vielä viitsinyt käyttää.  Amerikkalaisten naisten hienolle lounaallekin lainasin vapauteen tottuneiden varpaitteni iloksi esikoisen ballerinat - ne kun ovat yhtä kokoa omiani väljemmät.