Odotan, odotan, odotan

Ajankäsite Intiassa on.. hmm…  erilainen kuin suomalainen ajankäsite.  Täällä aikaa on – eikä se tunnu koskaan loppuvan. Tällainen rajaton ajankäsite hermostuttaa länsimaalaista, ja välillä tuntuu, että rauhoittavat hengitysharjoituksen ovat tarpeen.  Onkohan jooga syntynyt juuri tästä syystä tässä maassa?

Tilasin kuopuksen verhot kaksi viikkoa sitten. Kun kangas oli valittu liikkeessä, oli vuorossa ikkunan mittaaminen ja kangastarpeen tarkistus. Sovimme, että mittamiehet tulevat heti puolen päivän jälkeen. Menin kotiin odottamaan. Odotin, odotin ja odotin. Neljän jälkeen miehet tulivat – ja mittailivat ikkunaa yli tunnin. Siinä meni se iltapäivä, odottaessa.

Verhojen toimitukseksi sovimme keskiviikon, joka tuli ja meni jo. Verhot eivät tulleet.  Asia ei minua enää yllättänyt, näinhän tässä aina käy.  Odottaminen on tullut rutiiniksi. En itse asiassa enää edes odota toimituksia sovittuina päivinä – ne kun eivät koskaan tule silloin. Olen ottanut tavaksi mennä muutama päivä toimituspäivän jälkeen paikan päälle kysymään. Tällöin yleensä alkaa tapahtua.

Mutta mikä odottamisessa sitten niin harmittaa? Ei kai odottaminen sinänsä ole paha juttu – täällä kaikki tuntuvat odottavan, usein, pitkään, rauhallisina... 

Olen todennut, että odottaminen hermostuttaa minua kahdesta syystä :  1) en voi lähteä mihinkään kun odotan ja 2) petyn kun odotan turhaan. Yksinkertaisesti sanottuna koen, että odottaessa aika menee hukkaan!

Eräs viisas ihminen valisti minua, että odottaessani en itse asiassa menetä aikaa, vaan saan yllättäen enemmän aikaa.  Hmmm… TV-asentajaa odotin kolme päivää, ystävä odotti internet-asentajaa viikon. Pitäisikö minun iloita kolmesta päivästä, jotka sain – kun mielessä nakuttaa: ”taas meni kolme päivää ihan hukkaan”?

Odottaessa on aikaa miettiä. Olenkin pohtinut, miten täällä ihmisillä tuntuu olevan paljon aikaa, kun Suomessa kaikilla on pula ajasta. Onko aikaa jaettu epätasaisesti eri puolille maailmaa? Miksi suomalaisille on annettu paljon tehtäviä ja vain vähän aikaa – kun täällä aikaa tuntuu olevan vaikka kuinka paljon ihan pientenkin asioiden tekemiseen… tai tekemisen odottamiseen?

Odotellessani hoidan parvekekukkia ;)

ps. Intialaisissa useamman sukupolven perheissä kotona on yleensä aina joku paikalla – odottamassa.  Monella on myös kotona asuva apulainen, tai useampi, jotka hoitavat odottamisen. Me olemme halunneet rauhoittaa kodin omaksi alueeksemme ja apulaiset ovat paikalla vain kuusi tuntia arkipäivisin. Tällä valinnalla olemme myös sälyttäneet ison osan odottamisesta itsellemme…

Varpaat paljaina

Olen kulkenut viimeiset kaksi kuukautta varvastossuissa. Flip-flopeissa. Ilman sukkia. Varpaat näkyvillä. Kuulostaa ihan lomalta ja hiekkarannalta, eikö.

Näin asia ei kuitenkaan ole. Kuljen kaupungilla, istun autossa, ulkoilutan koiraa, osallistun koulun kokouksiin, käyn kaupoilla. Mutta silti olen todennut varvastossut parhaiksi jalkineiksi.

Monsuunisateiden aikaan ne kuivuivat yhtä nopeasti kuin kastuivatkin. Niistä on helppo kaataa vesi pois sen jälkeen kun on kahlannut nilkkoja myöten katua pitkin syöksyvässä kuravedessä. Ne on helppo pestä, kun on epähuomiossa astunut kulkukoiran kakkaan. Niissä eivät varpaat hikoile. Ne on nopeat tökätä jalkaan. Ne voi huoletta säilyttää rappukäytävässä – eikä tarvitse pelätä kenenkään varastavan niitä – ja jos varastaa, niin uusien ostaminen ei budjettia kaada.

Olen miettinyt, mitä varvastossut tekevät jaloilleni? Millaiset jalkaterät on ihmisellä, joka on  24 kuukautta kävellyt varvastossuilla ja yrittää sen jälkeen seisoa kokonaisen päivän luokan edessä avokkaissa? Onnistuuko se?  Onko isovarpaan ja kakkosen väliin kasvanut kova varvastossukänsä, joka ei enää mahdu högleihin?

Ei täällä kaikki kulje varvastossuilla. Hammaslääkärillä on jalassaan siistit mustat avokkaat, jotka yhdessä valkoisen lääkäritakin kanssa viestivät asiantuntemusta ja asiallisuutta.  Vieressä seisovalla hammashoitajapojalla on paljaat varpaat ja muoviset varvassandaalit. Autonkuljettajalla on mustat kengät ja riksakuskilla muoviset sandaalit.  Siistin kerrostalon vartijalla on univormuun kuuluvat mustat kengät, mutta rakennustyömaan vartijalla varvastossut.

Kengät siis osoittavat myös asemaa. Olenko valinnut varvastossuillani asemani tässä maassa?

Toivottavasti asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Ja naisella valinnan mahdollisuuksia on enemmän kuin miehillä. Toimistossa voi olla töissä kauniissa sandaaleissa, jos on pukeutunut intialaiseen asuun. Jakun ja suorien housujen kanssa varvastossut tuskin sopisivat  – vaikka niissä olisikin muutama timantti.

Kesäkuussa mieheni työpaikalla järjestettiin perhejuhla. Kaikki toivat lauantaina perheensä tutustumaan uuteen toimistoon ja autohalli oli sisustettu juhlatilaksi. Yksi hauskan juhlan ohjelmanumeroista oli tuttu-juttu Koivusalo-Hallikainen -tyyliin.  Pariskunnat kisasivat toisensa tuntemuksessa.

Onneksi en ollut tuolloin paikalla. Yksi kysymyksistä nimittäin kuului: ”Kuinka monta kenkäparia vaimollasi on?” Ehdottomasti yleisin vastaus tähän kysymykseen osallistujilta oli ”Yhdet kengät”! Olisi siinä ollut mielenkiintoista katsella yleisön ilmeitä, kun mieheni olisi paukauttanut ”Vaimollani on ainakin kolmetkymmenet kengät” Minä olisin varmaan punaisena yrittänyt korjata, että ehkei niitä kenkäpareja nyt kuitenkaan ole kuin parikymmentä…

Intialaisten mielestä sandaalit eivät siis ole kenkiä, eivätkä lenkkarit ole kenkiä, vaan kenkiä ovat vain kengät. Tässä me suomalaiset oltaisiin jo menty eka kerta männikköön.

Tänne tullessani jätinkin ison osan kengistäni kotiin – ja niitä mukaan tullutta viittä paria en ole vielä viitsinyt käyttää.  Amerikkalaisten naisten hienolle lounaallekin lainasin vapauteen tottuneiden varpaitteni iloksi esikoisen ballerinat - ne kun ovat yhtä kokoa omiani väljemmät.