Lounaslogistiikan ihmeitä

Dabbawalla, tiffin – joko tuli nälkä? Nämä molemmat sanat ovat keskeistä lounassanastoa Mumbain toimistoissa.  Niin myös meidän toimistossa.

Dabbawalla on vanha ammattikunta. Nimi syntyy sanoista dabba ja walla. Dabba tarkoitaa lounasrasiaa ja walla on pääte, jonka voi lisätä lähes kaikkiin substantiiveihin, kun puhutaan henkilöstä. (Suomessa tätä vastaava olisi kenties ’mies’: postimies, palomies.)  Dabbawallat hoitavat Mumbaissa lounaslogistiikkaa.

No mikä on sitten tiffin?  Tiffin on brittiajalta Intiaan jäänyt vanha sana, joka nykypäivänä tarkoittaa sekä pakattua lounasta, että myös jopa useammin perinteistä teräksistä monikerroksista lounasrasiaa. Dabbawalloja voi siis myös kutsua Tiffin-walloiksi. Ja heidän tarjoamaansa palvelua Tiffin Expressiksi.

Etelä-Mumbain toimistoalueella 5000 Dabbawallaa toimittaa päivittäin perille 200 000 lounasta. He noutavat aamupäivällä lounaat asiakkaiden kodeista esikaupunkialueilta, toimittavat ne lounasaikana työpaikoille ja lounaan jälkeen palauttavat tyhjät astiat takaisin asiakkaiden koteihin. Dabbawalla Associationin palvelu on pyörinyt jo 125 vuotta.

Palvelun ydin: tuore, samana päivänä kotona  laitettu lounas toimistotyöntekijälle ja tyhjät lounasrasiat illalla takaisin kotiin, on pysynyt samana. Samoin palveluntuottajien Dabbawallojen asut. Muuten Dabbawallat ovat sopeutuneet muuttuvaan ympäristöön ja mm. kännykät, tekstiviestit, nettitilaukset ja –asiakaspalautteet ovat liitetty tähän 1800-luvun lopulla alkaneeseen palvelukonseptiin.

Kuljetusvälineet: polkupyörät, työntökärryt, kantolavat, omat jalat ja juna ovat pysyneet ennallaan. Dabbawallojen täsmällisyys perustuu juuri näihin ruuhkassakin käteviin kuljetusvälineisiin. Polkupyörällä voi pujahdella seisovankin liikenteen seassa eteenpäin – tai valita kapean kujan autoliikenteen tukkiman tien sijaan.

Yksi lounasrasia taittaa keskimäärin 60 km matkan päivän aikana ja se kulkee kuuden eri dabbawallan käsien kautta. Kuitenkin vaimon kotona valmistama lounas löytää lähes 100% tiensä miehen toimistoon ja illalla sama rasia palautuu takaisin vaimolle kotiin pestäväksi ja uudelleen täytettäväksi.

Dabbawallat tuovat lounaat eri puolilta esikaupunkialuetta junilla Churchgaten asemalle. Kuljetusvälineenä tässä vaiheessa on pään päällä kannettava lava. Churchgaten aseman viereisellä leveällä jalkakäytävällä lounasrasiat lajitellaan kuljetuseriin ja lastataan joko polkupyöriin, työntökärryihin tai kätevän näköiseen hihnaan, joka sitten sujautetaan jalkaisin lounaita toimittavan olkapäille. (Jos haluat nähdä Dabbawallat toimessa, suuntaa Churchgaten asemalle arkisin klo 11.30)

Dabbawalla-palvelun käsittämättömän pieni virheprosentti, täsmällinen palvelu ja palvelumallin pitkäikäisyys on poikinut paljon akateemista kiinnostusta. Googlettamalla löytyy lukuisia eri yliopistojen tuoreita Supply Chain- ja Business Model -analyyseja. Dabbawallojen palvelun on jopa todettu täyttävän Six Sigman laatuvaatimukset.

Minullekin tulee töihin lounas-tiffin. Sitä ei ole (onneksi) vaimo tehnyt kotona, vaan tilaamme toimistoon kotiruokaa ammattimaisesta kotikeittiöstä. Ruoka tulee tiffinissä. Ja ruoan tuo poika, jota voimme siis kutsua tiffin-wallaksi.  Alla on kuva siitä, mitä tiffinin sisältä paljastuu. Ruoka on samaa joka päivä – vaihtoehtoja kaksi: vege ja non-vege. Minä olen tähän asti pitäytynyt vegessä. Enkä ole päässyt kyllästymään, kun en ole ihan joka päivä toimistolla lounasaikaan. Tiffin maksaa 50 rupiaa eli vajaat 80 senttiä. Sillä jaksaa hyvin iltaan.

Alla kuvasarja Dabbawalloista työn touhussa Churchgaten asemalla:

Lounasnyssykät kannetaan lavoilla junista aseman pihaan

Jakelulajittelu alkaa

Nuori Dabbawalla on pukenut päälleen vain dabbawalla-päähineen.

Työntökärryt täynnä lounaita

Polkupyörän tarakka: Huomaa kooditukset, ne kertoavat rasian reitin.

Nämä lounaat lähtevät jakeluun jalkamiehen olkapäällä.

Dabbawalla hymysuin

Kansallisuuksia ja lokeroita

Naurua, supatusta, höpötystä ja touhua. 800 lasta ja nuorta 51 eri maasta viettää seitsemän tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa ASB:ssä eli American School of Bombayssa. ASB on iso ja eläväinen sulatusuuni Mumbaihin muuttaneille expat-lapsille. Niin myös meidän muksuille.

Kansainvälisyys on ensimmäinen adjektiivi, joka pyörähtää kielen päälle koulua ajatellessa. Oppilaiden lisäksi opettajakunta on monenkirjavaa: amerikkalaisia, australialaisia, uusiseelantialaisia, intialaisia, ranskalaisia ja muutamia muitakin kansallisuuksia.

Konkreettinen näyte monikulttuurisuudesta oli muutama viikko sitten koulun Festival of Nations tapahtuma.  Iltapäivän ohjelma alkoi kansallisuuksien paraatilla.

Maa toisensa jälkeen marssi lavalle lippua kantaen. Paraati oli aivan loistava tapa visualisoida ja konkretisoida kansallisuuksien kirjoa ja myös niiden kokoa koulussa.  Oppilaat toivat lavalle yli 50 lippua ja kajauttivat mikrofoniin tervehdyksensä kymmenillä eri kielillä.

Amerikkalaisten oppilaiden joukko huiteli sadan kieppeillä, brittejä oli parikymmentä, korealaisia lavan täydeltä, Botswanaa edusti kahden veljeksen parivaljakko ja Suomea kolmen siskoksen ryhmä. Lopuksi lavan läpi virtasi intialaisten oppilaiden joukko. He eivät kaikki mahtuneet sinne yhtä aikaa.

Mielenkiintoista paraatissa oli, että koululaiset saivat valita, mitä maata edustivat. Näin ollen paraatin kansallisuusryhmien koot eivät vastanneet virallista kansallisuusjakaumaa koulussa. Koulun oppilaista isolla osalla on useampi passi. Ja mukana on monta, jotka eivät ole koskaan asuneet maassa, minkä kansalaisia he ovat.

Tässä paraatissa lapset edustivat sydämensä valintaa. Oli se sitten se maa, jossa he olivat syntyneet, tai se maa jossa he olivat eläneet suurimman osan elämästään tai se maa, jonka kansalaisia suku ja rakkaat ovat. Olipa joku halunnut edustaa parhaan kaverinsa maata yhdessä tämän kanssa.

Minulla oli iho kananlihalla ja kyyneleet silmissä paraatia katsoessa. Tiedän, että liikutun helposti ja tässä tapahtumassa oli siihen kaikki ainekset kohdallaan.  Milloin sitä näkeekään noin paljon totisia, nauravia, jännittyneitä, innostuneita lasten ja nuorten kasvoja – kaikki erinäköisiä, eri värisiä, eri ikäisiä ja kokoisia – ja silti yhdessä.

Koulun oppilaille päivittäinen yhdessäolo monenkirjavassa ryhmässä on luonnollista. Erilaisilla kokoonpanoilla he työstävät kouluprojekteja päät yhdessä. Ja kun illalla kysyn, että mistä maasta se ja se luokkakaveri on, niin lapset katsovat minua hetken tyhjin silmin. ”En mää tiedä” …ja katseesta näen että sitä voisi hyvin jatkaa, ”Eikä sillä ole mitään väliä, mistä me ollaan ”.

Hmm… Huomaan, että minulle on tärkeää lokeroida ihmisiä kansallisuuksien mukaan ja hämmästyn tällaisesta ajattelusta. Miksei minun lapsillani ole tarvetta tietää kavereiden kansallisuuksia? Minä kysyn aina uudelta tuttavuudeltani, mistä maasta olet, kuinka kauan olet asunut Intiassa ja sen jälkeen tyytyväisenä jatkan keskustelua.

Eivätkö kaikki ihmiset jollain tavoin lokeroi kohtaamiaan ihmisiä?  Intialaiset kyselevät minulta tuttavuuden alussa kotimaani lisäksi paljon perheestäni, isäni ammatista, veljeni koulutuksesta ja isoisäni taustoista ja asettavat tällä tavoin minut tiettyyn lokeroon.

Oppivatko lapset kansainvälisessä koulussa avarakatseisuutta ja toisten kohtaamista ilman kansallisuuden tai rodun tuomia ennakkoasenteita? Näin näyttää käyvän. Ja oppiessaan tuntemaan koko elämänsä expat-lapsina eläneitä nuoria, he myös näkevät, miten kansallisuus tai rotu ei oikeastaan määritäkään ihmisen ajattelua ja arvoja, vaan pikemminkin kokemukset ja ympäristö.

Ehkä minäkin voisin vähitellen luopua tavastani olla niin kiinnostunut ihmisten kotimaista ja kansallisuuksista. Voisinko lähteä tutustumaan uuteen ihmiseen ilman tätä tietoa? Hmm…kuulostaa aika tylsältä. Mutta katsotaan, ehkäpä tämä vanha koira oppii vielä uusia tapoja ;-)

SAKSA

INDONESIA

IRLANTI

JAPANI

Munakokkelia jalkakäytävällä?

Kaksi kananmunatornia keikkuu polkupyörän tarakalla. Totinen mies tasapainottelee pyörää ja taistelee eteenpäin muun liikenteen joukossa. Jalankulkijoita, autoja ja mopoja puskee joka suunnasta, mutta munamies ei silmäänsäkään räpsäytä. Hänellä on tehtävä: munakuorma ja polkupyörä on pidettävä liikkeessä ja pystyssä.

Mumbailainen munakuski etenee kävellen yli seitsemänsadan munan kuorma tarakallaan. Kun tie näyttää avoimelta, hän nousee polkimille ja sujauttaa autokaistalle.

Yhdessä muovisessa kennossa on 24 munaa, kennopinoja on kaksi ja pinoissa korkeutta 15 kerrosta. Tämä tekee lähes tuhat kananmunaa. Melkoinen kokkeli, jos pyörä kaatuisi. Mutta en ole koskaan nähnyt rikki menneitä munia. Miten on mahdollista, että munakuskit eivät koskaan mokaa?

Monen intialaisen taidot ovat käytännön hiomia. Näitä taitoja ei opeteta kouluissa, eivätkä nämä taiturit ole paljon koulun penkkiä kuluttaneetkaan.  Kun työvoima on halpaa ja sitä on yllin kyllin, kulkee tavarakin ihmisvoimin. Käsikärryt etenevät sulassa sovussa autojen kanssa.  Alamäessä kova huuto varoittaa hitaammin kulkevia vauhdilla mäkeä alas jumputtavasta kärrystä. Laihat miehet yrittävät hallita ja hillitä kärryn vauhtia.

Kaasupullot, joka keittiön tuiki tarpeelliset energian lähteet, kuljetetaan polkupyörällä. Kaasukuljettajan kuorma ei ole rikkimenevä, mutta sitäkin painavampi. Verkkokaupan kirjat, soittimet ja keittimet toimitetaan mopolla. Mopolla tulevat myös McDonaldsin ranskanperunat tiilajan kotiovelle.

Härkävankkurit on jo terminä jopa raamatullisen vanhahtava, mutta edelleen tätä päivää Intian finanssikeskuksessa Mumbaissa. Härkävankkureissa kulkee usein uskonnollinen alttari, mutta härkä voi kiskoa perässään myös maallisempaa kuormaa.

Pienet kolmipyöräiset riksat kuljettavat ihmisiä paikasta toiseen, mutta osa tavaroistakin kulkee niillä. Teurastettu vuohi tuodaan lihakauppaan riksassa,  valmiit reput lähtevät ompelimosta matkaan katetussa kolmipyöräisessä. Mopon moottorilla varustettu ’koppakuoriainen’ puksuttaa kuorman määränpäähänsä.

Kuorma-autojakin tiet ovat pullollaan. Koristeellisia ja kauniita. Jokaisen kuorma-auton taakse on maalattu teksti ”Horn OK Please”. Kesti kauan uskoa, että kuskit pyytävät muita soittamaan torvea, mutta näin on. Torven soitolla takaa tuleva ilmoittaa tulemisestaan. Mitäs sitä peileihin vilkuilemaan - jos autossa ylipäänsäkään on peilejä!

Kuorma-autot kilpailevat koreudestaan naisten värikkäiden asujen kanssa. Jossain muualla maailmassa autoihin on maalattu kauniita naisia, täällä kukkasia ja uskonnollisia symboleja.

Härkävankkureiden ja uutuuttaan kiiltelevien bemarien rinnakkaiselo katuvilinässä tuntuu välillä absurdilta ja epätodelliselta.  Ihan kuin katsoisi kahta leffaa rinnakkain - toinen 1910-luvulta, toinen 2010-luvulta. 

Mutta tämä ei ole elokuvaa vaan Mumbain arkea. Eikä hätkähdyttä muita kuin meitä muualta tulleita.

Mumbai Maraton

Hipsin hiljaa ulos ovesta ja sukelsin aamuyön pimeyteen. Huopiin kääriytyneet vartijat muovituoleissaan murahtivat unissaan, kun kävelin ohitse. Kukaan ei herännyt avaamaan porttia. En tohtinut ravistella hereille yön viileydessä horkkauniaan vetäviä filttikääröjä.

Edessä oli elämäni ensimmäinen puolimaratoni. Koitos, joka varten olin tykittänyt juoksumatolla useamman sata kilometeria syksyn aikana. Kauan odotettu aamu!

Paljosta ei tosin jäänyt kiinni, että olisin jäänyt sänkyyn. Huonoksi onnekseni vatsapöpö iski lauantaina ja sai minut ihan vetämättömäksi. No, dropit kurkusta alas ja ennakkosuunnittelun vastaisesti pikkureppu ensiaputarvikkein selkään pompottamaan.

En ollut aamussa yksin. Kymmenes Mumbai Maraton keräsi kaduille yli 38000 muuta liikkujaa. Näistä suurin osa juoksi tai käveli 6 km Dream Runin, osa taittoi puolikkaan ja tosi urheilijat koko maratonin. Nuorimmaiseni juoksi mieheni kanssa 6 km juoksun.

Mumbai Maraton oli ennen kaikkea hyväntekeväisyystapahtuma. Tänäkin vuonna yli 200 järjestöä keräsi varoja osallistumalla Maratoniin. Kasaan saatiin yhteensä 170 miljoonaa rupiaa eli lähes 2,5 miljoonaa euroa . Nimekkäät ihmiset keräsivät suuriakin summia. Me tavikset maksoimme valitsemallemme järjestölle kiinteän summan, joka oli noin sata euroa.

Juoksijoiden paitojen sloganeista näki, kenelle kukin juoksi. "We run for learning disabled" ,  "Lightening up Night Schools",   "Teach for India". Minä juoksin Atman paidassa: "Quality Education for all Children". Mies ja nuorimmaiseni juoksivat lasten aliravitsemuksen vastaisen työn hyväksi: "Freeing Children from Malnutrition".

Mumbailaisille Maraton oli loistava mahdollisuus yhdistää liikunta, hyväntekeväisyys ja upea aamu autottomilla kaduilla. Minulle tapahtuman odotetuin juttu oli päästä jalan Sea Linkille, lähiöt kantakaupunkiin yhdistävälle sillalle.

Unelmoi etukäteen Sea Linkiltä aukeavista ihanista maisemista ja raikkaasta merituulesta. Jälkimmäisen koinkin, mutta maisemat olivat kietoutuneet mustaan pimeyteen aamukuuden aikaan. Onneksi sillan upeat taivaita kohti tavoittelevat rakenteet oli valaistu. Sain visuaalisen elämykseni, vaikka erilaisena!

Juoksijat Sealinkillä (kuva dna India)

Maratonin viimeiset kilometrit juostiin kantakaupungissa, vaikuttavien britti-valtakauden rakennusten välissä puikkelehtien. Välillä päästiin Kuningattaren Kaulanauhalle, eli kauniille Marine Drivelle meren rantaan. Tiet olivat tyhjiä autoista, aamuaurinko valaisi pehmeästi kaupunkia ja meri toi raikasta tuulta reitille. Upeaa! 

Mumbai oli kaunis ja rauhallinen. Poissa olivat autojonot, jatkuva torven toitotuts, kerjäläiset. Tilalla olivat leveät kadut, kauniit rakennukset, hurraavat kannustusjoukot ja kimalteleva meri, tuo Mumbain huikea luonnonelementti.

Viimeiset kilometrit olivatkin iloista kansanjuhlaa. Vastaantulevien kaistan täyttivät kävelevät hyväntekeväisyystyön kohteet, vanhukset, lapset, vammaiset. Heidän aurinkoiset, jännittyneet kasvonsa saivat hymyn huulille ja muistuttivat, että täällä hikoiltiin hyvän tarkoituksen eteen.

Maratonissa oli toki myös totisempi puoli. Ammattilaisten sarjassa juostiin tosissaan. Tiukasti treenatut tosijuoksivat tulivat vastaan taipaleeni loppupuolella. Mikä ilmava keveys, rullaava askel! Maratonin voitto miesten sarjassa napattiin ajalla 2.09 ja naisten sarjassa 2.24.

Loistava lopetus oli treffata mies ja tytär juna-asemalla kun juoksut oli juostu. Tyttären silmät loistivat. Hauskaa oli ollut ja 6 km oli pisin matka, mitä 12-vuotias oli koskaan juossut. Voittajaolo, meillä kaikilla!

ps. Tapahtuma oli hämmästyttävän hyvin järjestetty. Kaikki toimi! Juomapisteet, ensiapuasemat, ambulanssit, reittijärjestelyt, lähtö, maaliintulo, ajanotot. Maratoonarit, merkitkääpä kalentereihinne. Mumbaissa juostaan aina tammikuun lopussa, jolloin sää on talvisen viileä. Suosittelen!

  

Itsekästä hyväntekeväisyyttä

Vietän viikostani ison osan tekemässä hyvää. Kenelle, voisi joku kysyä. Hmmm…. Hyväntekeväisyys, vapaaehtoistyö - kenelle vapaaehtoinen tekee hyvää?

Ensisijaisesti teen hyvää itselleni. Teen mielenkiintoista työtä, opin uutta, vedän haastavia projekteja. Pääsen kurkistamaan sisään pienen pieniin intialaisiin organisaatioihin, näkemään arjessa miten asioita hoidetaan – tai jätetään hoitamatta. Näen ja koen kulttuuria, ruohonjuuritasolla.

Ostanko samalla myös puhdasta omaatuntoa? Ehkä. Ainakin selitän itselleni, että voin hyvällä omallatunnolla kääntää katseeni liikennevaloissa kerjääviltä lapsilta - vai voiko sitä aidosti koskaan tehdä? Olen valinnut oman kanavani auttaa tämän maan apua tarvitsevia. Ja uskottelen, että valitsemani tie on tehokkaampi kuin rahan jakaminen kurkotteleviin käsiin.

Organisaatiot, joita työssäni autan, luovat huono-osaisille lapsille ja nuorille opiskelumahdollisuuksia. Toivon, että lukutaito vie pidemmälle, kuin auton ikkunasta annettu keksi tai kolikko.

Hyvän tekemisessä olen itsekäs. Vaalin oikeuttani tehdä töitä. Muissa kulttuureissa kasvaneille puolison mukana matkassa oleville oikeus tehdä työtä ei tunnu olevan tärkeä asia, mutta minulle se on. Selitänkin ihmettelijöille, että minut on kasvatettu kulttuurissa, jossa ihmisen arvo syntyy työn tekemisestä. Vai voikohan sitä ihan noin rajusti sanoa, ehkä pikemminkin: ”Minut on kasvatettu kulttuurissa, jossa kaikki tekevät töitä.” No oli miten oli, työnteko on osa identiteettiäni, osa omanarvontunnetta, osa mielestäni järkevää ajankäyttöä.

Tunnen itseni onnekkaaksi, kun löysin Atman, jolle teen töitä. Atma on Mumbaissa toimiva non-profit konsulttiorganisaatio, jonka perustivat kaksi ulkomaalaista AIESEC-harjoittelijaa kuusi vuotta sitten.  Atman visio on laadukas koulutus kaikille lapsille. Eli mikä sen paremmin voisikaan sattua minulle, opettajalle ja entiselle konsultille – koulutusta tukeva konsulttipulju!

Atmalla on hyvä toimintamalli. Se solmii partnerisopimuksen koulutusta tuottavan non-profit organisaation kanssa kolmeksi vuodeksi. Tuona aikana partnerin toimintaa kehitetään yhteistyössä; luodaan strategioita, tehdään viestintätyökaluja, parannetaan budjetointia, pohditaan organisaatiorakennetta, rekrytoidaan, kehitetään prosesseja ja mittareita.

Intia on täynnä voittoa tavoittelemattomia, hyvää tekeviä organisaatioita. Kulkukoirilla on omansa, alkoholisteille omansa, naisille, miehille, lapsille ja lehmille.  Aikaansa ja rahaansa voi jakaa moneen arvokkaaseen tarkoitukseen.

Tuttavistani yksi vie sokeita poikia uimaan, toinen kiertää lastenkodeissa tekemässä näkötarkastuksia, kolmas opettaa askartelua. Minä kirjoitan manuaaleja, rakennan arkistointisysteemejä, teen kehityskeskustelulomakkeita, suunnittelen ja päivitän verkkosivuja. Kukin taaplaa siis tavallaan.

Tarvitseeko työstä saada palkkaa? Voiko duuni olla duunia, jos siitä ei makseta? Monen mielestä tekeminen muuttuu työksi vasta kun siitä saa rahaa. Itse koen kuitenkin olevani töissä. Olen sitoutunut tekemään tietyn tuntimäärän, saavuttamaan asetetut tavoitteet, toimittamaan tarvittavat tuotokset partnerille.

Maksamaton palkka on lahjoitus vähäosaisten lasten parempaan tulevaisuuteen. Toivon, että osin itsekkäinkin tarkoitusperin tekemäni työ auttaa monta lasta ja nuorta paremman elämän alkuun.

Win-win.  

Carter Road - Koko kansan katu

Aamukajo valaisee meren rannan ja Carter Roadin rantabulevardin. Kuntoilijat kansoittavat laatoitetun kävelytien. Rouva perinteisessä salwar-kameezissa on laittanut lenkkarit jalkaansa ja kävelee reippain askelin ohitseni. Nuori mies trikoissa juoksee autokaistan reunassa.  Lämpötila pysyttelee vielä parinkymmen kieppeillä ja kuntoilijat ottavat ilon irti viileästä aamusta.

Carter Road sijaitsee kymmenen minuutin kävelynmatkan päässä kodistamme.  Kadun rannanpuoleiselle reunalle on rakennettu kilometrin mittainen leveä promenadialue, jonka rakentaminen kymmenen vuotta sitten avasi kadun kansalle.

Paikallisen työkaverini  mukaan Carter Road on aina ollut tunnettu kauniista julkkisten omistamista bungaloweista, mutta promenadin rakentamisen jälkeen siitä on tullut ajanviettopaikka. Promenadi tarjoaa kaikille paikan olla meren rannalla.

Tien kaupungin puoleisen reunan täyttää rivi bungaloweja, kerrostaloja, kahviloita ja ravintoloita.  Tämän puolen ovet aukeavat rahalla, mutta rannan puoleiselle kävelytielle pääsee ilmaiseksi.

Mumbailaiset hyödyntävät aluetta monipuolisesti – jopa niin monipuolisesti, että matti-meikäläisen mielikuvitus ei siihen ihan heti venyisi.

Carter Road on myös peri-intialaisittain ääripäiden katu. Tien pohjoispäässä, heti promenadin loputtua, alkavat kalastajien asumukset. Näissä kodeissa ei ole saniteettitiloja, ja siksi aamuhämärässä tänne eksynyt kuntoilija kohtaa jalkakäytävällä hampaitaan harjaavia, saippualla vartaloaan vaahdottavia ihmisiä.

Vilkaisu meren rantakivikkoon avaa näkymän mustien kivien joukossa kyykkivistä värikkäästi pukeutuneista ihmisistä. Aamun laskuveden aikaan meri tarjoaa ison ulkokäymälän, jonka hajut nousuvesi huuhtoo kauas Arabianmeren ulapalle.

Meri onkin melkoinen kaatopaikka, eikä tästä syystä kukaan edes kuvittele menevänsä aaltoihin.

Aallot kuitenkin nielaisevat ajoittain osan Carter Roadin rannan kohteista alleen. Kalastajien rakentama pieni Ganesh-temppeli kivisaarekkeessa häviää nousuveden aikana näkyvistä. Vain liehuvat oranssit liput kertovat, missä temppeli on. Laskuveden aikaan pikkuruiselle temppelille pääsee kuivin jaloin.

Promenadin eteläisessä päässä saavutaan nimekkäälle Otters-klubille, jonka aidattujen rajojen sisällä voi nauttia merimaisemasta uima-altaasta käsin, mutta ainoastaan vain, jos olet jäsen.  Otters-klubin jäsenistö koostuu rikkaista ja nimekkäistä. Paikalliset leffatähdet käyvät täällä pelaamassa squashia. Jäsenmaksun kerrotaan olevan huikea – eikä jäsenyyksiä edes ole jaossa, koska klubi on täynnä.

Vain kivenheiton päässä Otters-klubilta köyhät lapset istuvat laatoituksella ja opiskelevat. Promenadilla kokoontuu päivittäin katukoulu, jossa lapset opettelevat lukemaan ja laskemaan vapaaehtoisten opetuksessa. Katukoulu on tarkoitettu läheisen slummin lapsille ja rakennustyömaiden mukana paikasta toiseen siirtyvien vanhempien jälkikasvulle. Lapsille, jotka eivät muuten kävisi koulua lainkaan. Monilla näistä lapsista ei ole edes syntymätodistusta.

Otter-klubin takana aukeaa puisto, jonne satunnaisesti jatkan aamulenkkiäni.  Puiston nimi on Joggers’ Park ja sisäänpääsymaksu on 2 rupiaa eli alle 5 senttiä. Puisto sulkee porttinsa klo 9 aamulla ja aukaisee taas iltaviideltä. Keskipäivän auringossa ei oleteta kenenkään juoksevan.

Keskipäivän tunnelma Carter Roadilla onkin verkkainen. Katukoirat lojuvat siellä täällä ja vetävät sikeitä. Promenadin keskivaiheilla pari pyykkäriä levittelevät lakanoita kuivumaan rantakivikolle. Palmulehtien takana piilottelee muutama nuori pariskunta, jotka pitävät ujosti toisiaan kädestä. Rannan tuntumassa kalastaja selvittelee veneensä vieressä verkkojaan.

Auringon laskiessa väki kerääntyy taas meren rantaan.  Nyt paikalla on paljon muitakin kuin kuntoilijoita.

Eläkeikäiset istuvat puistonpenkeillä ja ihailevat meren taakse laskevaa aurinkoa,  joka värjää meren kullalla. Nuoriso nojailee kadun reunaan parkkeerattuihin mopoihin tai autoihin. Läheisen korkeakoulun luennot ovat loppuneet ja opiskelijat ovat purkautuneet kampukselta rannan kioskeille.  Lasten leikkipuisto on täynnä keinuissa ja liukumäessä kiljuvia lapsia, osalla seuranaan perheen apulainen, osalla omat vanhemmat.  

Tämän joukon jatkeena mikä ulkoilutan koiriani ja nautin merituulesta. 

Ja sitten city seisahtui

Taas pääsi Mumbai yllättämään – ihan totaalisesti. Viime viikonloppuna koko kaupunki seisahtui, autioitui, pysähtyi. Ja minä pidin Mumbaita kaupunkina, joka ei koskaan hiljene. No, nyt hiljeni.

Saavuimme lauantai-iltana lomalta Thaimaasta. Lentokoneet, matkustajat ja tavarat otettiin vastaan, mutta siihen se lentokenttäpalvelu loppuikin. Taksiasema oli nostanut lapun luukulle, kioskit ja kahvilat olivat kiinni.

Sunnuntaina ulkoilutin koiria aavekaupungissa. Ei ollut riksan riksaa kadulla, ei kioskin kioskia auki, ei sunnuntaikävelijöitä eikä autoja. Bussit ajoivat ohi typö-tyhjinä. Tutut kadut olivat pelottavia tyhjinä ja hiljaisina.

Hiljentymisen syy oli Mumbain poliittisen voimahahmon Bal Thackarayn kuolema. Hän kuoli 86-vuotiaana sydänkohtaukseen. Ei siis mitään ihan tavatonta eikä luonnotonta. Mutta selkeästi yhden poliittisen ajanjakson loppu.

Bal Thackaray   (kuva: www.indiatoday.in)

Paikalliset uskovat Thackarayn kuolleen jo keskiviikkona, mutta virallinen kuolinilmoitus tuli vasta lauantaina. Näin saatiin hindujen Diwali juhlittua ja pois alta. Viikonloppu oli hyvä pyhittää Thackarayn kuolemalle ja hautajaisille.

Lauantaina virallisen kuolinilmoituksen jälkeen kaupungin liikenne ensin ruuhkaantui ja sitten miljoonakaupunki hiljeni. Ihmisiä kehotettiin pysymään sisällä. Minäkin sain työpaikalta tekstiviestin: ”Bal Thackeray passed away. It has been declared. Please be careful & stay inside.”

Näin kaikki tekivätkin – paitsi ne sadat tuhannet, jotka osallistuivat hautajaisiin. Hautajaisissa olivat paikalla kaikki silmää tekevät ja ehkä muutamia muitakin. Kaiken kaikkiaan hautajaissaattueessa raportoitiin olleen jopa miljoonaa ihmistä.

Hautajaiskulkue (kuva: www.thehindubusinessline.com)

Me muut linnoittauduimme koteihin kunnioittamaan, suremaan – tai välttämään levottomuuksia, joita yleisesti pelättiin. Asian vakavuutta ei kuulunut kyseenalaistaa.

Joku kuitenkin kyseenalaisti, Facebookissa. Poliisi pidätti 21-vuotiaan tytön, joka Facebook statuksessaan ihmetteli koko kaupungin sulkemista yhden ihmisen kuoleman takia. Statuksesta tykännyt kaverikin pidätettiin. Lisäksi Thackerayn seuraajat kävivät moukaroimassa tytön sedän lääkäriklinikan säpäleiksi.

Tyttöjen pidätyksestä syntyi myöhemmin viikolla iso kohu. Intia on ylpeydellä demokratia, jossa vallitsee sananvapaus. Tyttöjen pidätys herätti vahvan kritiikin aallon. Eilisessä lehdessä kerrottiinkin tyttöjen vapautuvan syytteistä, onneksi.

Kuka Bal Thackeray sitten oikein oli? Thackeray oli poliitikko. Hän perusti lähes viisikymmentä vuotta sitten äärioikeistolaisen hindunationalistipuolueen Shiv Senan. Uusi puolue puhutteli kaupungin nuoria, jotka pelkäsivät muualta Intiasta tulevien siirtotyöläisten vievän heidän työnsä.

Kansallismielisyys, rajoitukset muualta tulleita vastaan ja kovat otteet olivat Thackerayn aseet suosioon. Marathin kieli nousi uuteen arvoon ja monien katujen nimiä muutettiin Marathin kielisiksi. Myös Bombay sai Shiv Sena puolueen valtakaudella uuden nimen Mumbai.

Bal Thackerayta on nimitetty fasistiksi, mumbain mafiosoksi, bollywoodin bossiksi. Puolueen toiminta on liitetty usein väkivaltaan ja sen lietsomiseen, josta rajuin esimerkki oli vuoden 1992-93 verinen hindu-muslimimellakka. Hän oli myös läheisissä väleissä Bollywoodin filmiteollisuuden kanssa.

Omakohtaisen tästä valtaisasta näytelmästä tekee se, että Bal Thackarayn pojan poika on esikoiseni luokkatoveri. Poika, joka intialaiseen tapaan asuu samassa talossa, jossa isoisä kuoli. Vasta viime viikon tapahtumien jälkeen ymmärrän, miksi pojalla on aina henkivartijat mukana – koulumatkoilla, leirikoulussa, illanvietoissa. Bal Thackeraylla oli paljon seuraajia, mutta myös vihamiehiä. Värikäs persoona ei jättänyt ketään kylmäksi. 

Thackaray sai valtiolliset hautajaismenot (kuva: www.indiatoday.in)