sunnuntai 19. elokuuta 2012

Kermainen alku


Täällä taas! Kakkosvuosi alkoi kermaisesti. Sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti.

kuva: indiff.com
Viikko takaperin Mumbai juhli Dahi Kandia. Eli kermaruukkua tai piimäkulhoa. Juhlaa vietetään Hindu-jumalan Krishnan syntymän kunniaksi. Krishna kuvataan usein sinisenä palleroisena naperona, joka on kovasti kerman ja voin perään, ja tavoittelee naisten pään päällä kantamia kermakulhoja. Näin ollen Krishna-juhlassa pääosaa esittää puiden väliin korkealle viritetty ruukku, joka on täynnä kermaa.

Kuin Krishna konsanaan, nuoret miehet yrittävät päästä kermakulholle. Päästäkseen sinne he kiipeävät toinen toistensa päälle ja muodostavat ihmispyramidin. Näitä pyramideja harjoitellaan etukäteen, jotta joukkue saa tehtyä mahdollisimman korkean pyramidin. Ruukulta ruukulle siirrytään kuorma-autoilla rumpuja päristäen.


Kulhoon yltäneitä ei odota vain kerma ja kunnia vaan myös rahapalkkio. Rahapalkkion antaa yleensä paikallinen poliitikko. Eli taas uskonnollinen juhla ja politiikka kulkevat käsi-kädessä, kuten täällä niin usein näkee tapahtuvan. Myös meidän läheisen kermakulhon oli puuhun hilanneet paikalliset poliitikot, jotka istuivat polleina puna-keltaisessa teltassa katsomassa yrityksiä ja lopulta onnistumista.

Pyramidin ylimmäiseksi nostetaan yleensä pieni poika, joka on kevyt muiden kannatella. Näillä pikkupojilla on onneksi usein kypärä päässä, sillä vaikka ylös kiipeäminen on vielä hallitun ja hillityn näköistä, niin alastulo ei niinkään. Tänäkin vuonna näimme komean ilmalennon, kun pikkupoika kermakulhon rikottuaan syöksyi pää edellä pyramidin päältä alas. Onneksi pyramidin alin kerros oli niin tiivis ja leveällä, että he nappasivat pojan ennen asfalttikosketusta. Näin kermakylvyn saanut poika pääsi ehjin nahoin hakemaan poliitikoilta rahakuoren ja kukat.

Pyramidilla voi myös päästä Guinnessin ennätysten kirjaan. Aiempi ihmispyramidiennätys rikottiin tänä vuonna kun Jogeswarin alueen joukkue onnistui tekemään 9 kerroksisen ihmispyramidin, joka oli kunnioitettavat 13 m korkea.

Syksy onkin yhtä juhlaa eli täällä on melkoinen juhlaputki  alkanut – dahi kandi, itsenäisyyspäivä, eid-ul-fitar, Ganesh-juhlat, Dussherat ja Diwalit kaikki yhteen pötköön ja vähän päällekäinkin. Mikäs siinä, muiden juhliessa on iloon helppo yhtyä.

Kermainen alku siis, oikein kirjaimellisesti!






perjantai 1. kesäkuuta 2012

Mumbai, kotikaupunkini

Uudesta kotikaupungistani Mumbaista ja minusta on tullut ystäviä. Olemme oppineet elämään yhdessä. Tai ehkä parempi tunnustaa, että minä olen oppinut ja Mumbai on opettanut. Haastavinta on ollut tottua Mumbain tiukkaan syleilyyn. Tämä kaupunki tulee ja puristaa syliinsä – välillä niin, että hengästyttää tai henki salpaantuu.

Mumbaissa et ole koskaan yksin. Kaupungin asukastiheys huikea – täällä asuu yli 20 tuhatta ihmistä neliökilometrillä! Tällä tiheysluvulla Suomen lukuisat alle 40 tuhannen asukkaan kunnat eivät tarvitsisi kuin vajaat 2 neliökilometriä pinta-alaa kukin. Ja kotikunnassani Tuusulassa maata on 225 km2 - satakertaisesti tilaa!

Tiiviisti rakennettuja kerrostaloja

Tilan puute onkin asia, joka leimaa Mumbaita. Mumbai on yksi maailman väkirikkaimmista kaupungeista. Asukastiheydeltään se kuitenkin hakkaa useimmat suurkaupungit mennen tullen. Mumbain asukastiheys on tuplat verrattuna New Yorkiin, kolminkertainen verrattuna New Delhiin tai Pekingiin.

Miksi Mumbaissa on sitten niin ahdasta? Miksei kaupunki levittäydy laajemmalle, pursua kuin pullataikina? Vastaus on meri. Mumbaissa meri tulee vastaan kolmesta ilmansuunnasta. Mumbai on ollut ennen saariryhmittymä, nykyisin niemi Intian valtameressä. Levittäytyminen veden päälle tai veden yli on hankalaa – vaikkakaan ei mahdotonta.

Esimerkkinä veden yli levittäytymisestä on Navi Mumbai eli Uusi Mumbai, joka on rakennettu itäpuoliselle mannermaalle ja yhdistetty niemimaahan sillalla. Esimerkki veden päälle levittäytymisestä on länsipuolelle rakennettu 5,6 km pitkä meren päällinen tie Sea Link, jota pitkin pääsee nopeasti pohjoisen esikaupungista etelä-Mumbain puolelle. Ilman ponnisteluja ja rahaa levittäytyminen ei kuitenkaan tapahdu.

Mumbain silhuetti rampilta Sea Linkille

Koska asukkaita on paljon ja tilaa on vähän, tässä kaupungissa on tosi vähän maata, johon ei olisi jo jotain rakennettu. India Timesissa kirjoitettiin kaupungin rakentamattomasta alasta, open spacesta. Mumbaissa on 1,1 neliömetriä rakentamatonta maata per asukas.

Vertailun vuoksi jutussa kerrottiin länsimaisten miljoonakaupunkien vastaavista luvusta. Lontoossa rakentamatonta maata per asukas on lähes 32 neliötä, New Yorkissa reilut 26. Näissä kaupungeissa asukkailla on yksiön verran puistoa, metsää, niittyä, joutomaata virkistykseen - meillä Mumbaissa vain neliön verran.

Ei ihme, että lapset leikkivät kaduilla, pelaavat krikettiä jalkakäytävillä ja parkkipaikoilla, ihmiset nukkuvat päiväuniaan kaduilla. Jalkakäytävät ovatkin tämän kaupungin monitoimitiloja. Niillä nukutaan, leikitään, pelataan, seurustellaan, syödään lounasta, tehdään kauppaa.

Jalkakäytäväelämää

Nyt on aika sanoa hetkeksi hyvästit Mumbaille. Kahden kuukauden päästä tavataan. Jään odottamaan, miltä paluu tuntuu, maistuu ja haisee. Miten lujaa Mumbai puristaa jälleennäkemisen kunniaksi, hengästynkö vai tukehdunko…





torstai 10. toukokuuta 2012

Värikkäitä vaatteita

Intialaisten naisten pukeutuminen on värikästä ja sädehtivää, vielä tänä päivänä. Aika muuttaa pukeutumistrendejä, mutta vielä perinteiset värikkäät sarit, salwar-kameet, kurtat ja churidarit kävelevät joka päivä vastaan Mumbain kaduilla, kaupoissa ja kuppiloissa.


Sareja näkee monenlaisissa tilanteissa, ääripäitä lienevät köyhät ruumiillista työtä tekevät naiset, joiden työasu on sari ja toisaalta yläluokan naiset upeissa juhlasareissaan.  Ensimmäiselle ryhmälle sari on sekä työ- että yöasu.


Sari taipuu moneksi. Sari onkin itse asiassa vain valtaisan iso kangas. Se on 6-8 metrinen kankaanpätkä, joka voidaan kietoa hyvinkin eri tavoin päälle. Kankaan yläreuna tungetaan alushameen alle ja näin sarin 'hameosa' pysyy paikallaan. Kätevää sarissa on, että se ei jää koskaan pieneksi, vaan mahtuu päälle aina! (Klikkaa ohjeet sarin pukemiseen)


Mumbaissa on useita kalastajakyliä, joissa kalastajat eli koliwallah asuvat. Näissä kylissä naiset kietaisevat  sarinsa jalkojen välistä housuiksi, jotta asu antaa vapauden tehdä kalastajan vaimon töitä, hypellä veneeseen, perata ja myydä kalaa.

Kalastajan vaimon housuiksi kietaistu sari


Toimistoissa naiset pukeutuvat usein paita-housu-yhdistelmään, salwar-kameeziin. Salwar-kameez on älyttömän kätevä täkäläisessä ilmastossa. Ohut kangas peittää, mutta ei ole kuuma, ja löysissä pyjamatyyppisissä housuissa ilma kiertää mukavasti. Asuun kuuluu olennaisena osana dupatta, eli suurehko huivi, joka heitetään hartioille 'väärin päin' (suomalaisesta näkökulmasta katsottuna). Tuulessa liehuva huivi on olennainen osa asun naisellisuutta.


Naisia Salwar-Kameez-asuissa (kuva wikipediasta)


Ommellut vaatteet ovat perinteisesti olleet käytössä Pohjois-Intiassa ja etelässä on käytetty enemmän ompelemattomia vaatteita. Eteläisissä osavaltioissa Tamil-Nadussa tai Keralassa lähes kaikki miehet tuntuvatkin kävelevän kaduilla vyötärölle kietaistu kangas alaosana. Vaikka Mumbai ei ole etelää, täälläkin näkee silloin tällöin miesten hamemuotia. Ja minä kun luulin joskus, että skottien kiltti on ainoa miesten käyttämä hame tällä maapallolla!
Miehiä 'hameissa'. Paikka Bandar East, Mumbai 


Hääpukeutuminen on sitten ihan oma lukunsa, eikä ihan niin helppo pähkinä ulkomaalaiselle. Mikä on sopivaa, mikä on tyylikästä?  Mitä laittaa päälle hindu-häihin? Pohdiskelin näitä valmistautuessani pari viikkoa sitten mieheni työkaverin häihin. Googlasin ja kyselin.  Sari oli yleisin saamani vastaus. Hmm... Sari ei kuitenkaan tällä kertaa innostanut - en halunnut tavata mieheni työkavereita sarin helmojen kanssa kompuroiden.
Onneksi intialainen ystäväni lupautui stailistikseni ja lähti mukaan vaateostoksille. Miesmyyjät penkoivat tiskin takana olevilta hyllyiltä asun toisensa jälkeen ja ystäväni hyväksyi tai hylkäsi. Tunnissa minulla oli upea anarkali-churidar –asu, uudet kengät ja korvakorut! Ja asu toimi hienosti!
Asuni häihin


Millaista sitten on business-pukeutuminen Mumbaissa? Times of Indiassa kerrottiin business-opiskelijoiden pukeutumisen muuttumisesta.  Jokunen vuosi sitten kampuksen rekrypäivä muistutti lähinnä häävastaanottoa, kun nuoret naiset tulivat paikalle upeissa sareissa ja nuoret miehet parhaissa puvuissaan. Nyt rekrypäivän näkymä on kuulemma muuttunut, sillä lähes kaikki naisopiskelijat valitsevat rekrytointipäivän asukseen länsimaisen asun.
Liike-elämän huipulla on kuitenkin naisia, jotka edelleen pukeutuvat sariin. Näistä hyvänä esimerkkinä ovat pankkisektorin naisjohtajat, kuten ICICI pankin CEO Chanda Kochhar, joka näyttäytyy pääasiassa sarissa.
Sari on niin aidosti intialainen asu, että toivoisi myös tulevien perinteistään ylpeiden naisjohtajasukupolvien valitsevan tämän työasukseen. Näin tuskin tulee kuitenkaan tapahtumaan. Business-pukeutuminen globalisoituu - ja ommellut vaatteet ovat huolettomampia päällä!


Sari business-asuna
 Kuvassa Chandra Kocchar ja muita ICICI-pankin naisjohtajia

Sari juhla-asuna (Seasons)

Sari arkivaatteena torilla

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Avioliitto - rakkautta, järjestelyjä vai molempia?


Intiassa avioliitot luokitellaan joko järjestettyihin avioliittoihin, arranged marriages tai rakkausavioliittoihin love marriages. Molemmat termit kuuluvat päivittäiseen kielenkäyttöön. Ulkomaalisen korvaan järjestetty avioliitto kuulostaa varsin negatiiviselta. Täällä kuitenkin järjestettyä avioliittoa pidetään oikein hyvänä asiana.

Pääosa avioliitoista onkin järjestettyjä avioliittoja. Järjestetty avioliitto ei kuitenkaan suinkaan (aina) tarkoita pakotettua avioliittoa. Järjestämisellä viitataan puolison löytämiseen käytettyyn järjestelyyn. Järjestelyn osallistuvat vanhemmat ja muut sukulaiset. Järjestelyssä tarvitaan sosiaalisia verkostoja, mutta jos puolisokandidaatteja ei löydy tuttavien kautta, apua tarjoavat myös lehti-ilmoitukset ja nykypäivänä myös netin puolisonhakupalvelut.
Ilmoitus Times of India -lehdessä
Järjestely voidaan myös näinä päivinä ulkoistaa ns. marriage brokerille, joka tekee kaiken puolison löytämisestä, tapaamisten järjestämisestä häiden järjestelyihin. Marriage broker korvaakin entisaikaan joka kylästä löytyneen puhemiehen, joka tiesi lähiseudun avioliittoikäiset nuoret ja oli valmis puhemiehen rooliin.

Mikä sitten erottaa rakkausavioliitton ja järjestetyn avioliitton? Joku voisi väittää, että keskeinen eroavaisuus on rakkaus. Minä sanoisin kuitenkin että merkittävin ero on liiton suunnitelmallisuus.

Järjestetty avioliitto eroaa siinä rakkausavioliitosta, että avioliittoa aletaan suunnitella jo ennen kuin pari on tavannut ja/tai rakastunut. Puuhaan ryhdytään selkein tavoittein. Love marriageen taas päädytään esim. työpaikalla tapahtuneen suunnittelemattoman rakastumisen tuloksena. Ensin rakastutaan, sitten lähdetään järjestämään avioliittoa.

Voidaanko sitten sanoa, että järjestetty avioliitto ei perustu rakkauteen? Voidaan ja ei voida. Järjestetty avioliitto perustuu järkeen, mutta ei sulje rakkautta pois kuviosta. Tällaisessa liitossa rakkaus voi tosin syttyä vasta, kun avioliittoa on alettu järjestellä ja toisilleen sopiviksi ehdotetut kandidaatit tapaavat.

Tässä pari tarinaa avioliittojärjestelyistä:

Delhissä apulaisemme nuorempi poika rakastui työkaveriinsa ja halusi tämän kanssa naimisiin. Vanhemmille tuli  kiire etsiä vanhemmalle pojalle puoliso, sillä tapoihin ei sopinut, että nuorempi menee ennen vanhempaa veljeä naimisiin. Pääsimme kunniavieraiden sohvalle todistamaan näitä kaksoishäitä.

23-vuotias sihteeri työpaikaltani kertoi vuolaasti omasta perheestään ja neljästä sisaruksestaan. Hän totesi silmät säihkyen olevansa onnellisesta perheestä. Jännittyneenä hän myös lisäsi, että perhe on parhaillaan etsimässä hänelle puolisoa. Avioliitto voisi olla ajankohtainen ehkä puolen vuoden kuluttua. Koko perheen yhteinen missio oli löytää mahdollisimman hyvä mies rakkaan tyttären rinnalle – ja tämän tyttö tiesi.

Mieheni työpaikalla myyntipäällikkö kertoi tyytyväisenä menneensä viikonloppuna kihloihin ja häiden olevan puolen vuoden kuluttua. Morsiamen hän oli tavannut kolme kertaa ennen kihlautumista. Nyt kun kihlat oli vaihdettu, oli alkamassa tiiviimpi yhteyden pito.

Nykyaikaiseen kaupunkilaiseen järjestettyyn avioliittoon kuuluu puolisokandidaattien tapaaminen ja puolison hyväksyminen. Ensimmäinen tapaaminen on useimmiten tytön kotona molempien vanhempien läsnä ollessa. Jos ehdokkaat tykästyvät toisiinsa, voidaan tapaamisia jatkaa ja tutustumisen jälkeen ilmoittaa suostumus avioliittoon.

Tapaamisten määrä on kuitenkin varsin erilainen kuin meillä koto-Suomessa. Juttelin Euroopassakin vaihto-opiskelijana olleen nuoren mumbailaisen naisen kanssa ja hän raikuvasti nauraen kertoi, että oli tavannut vanhempien löytämän sulhasehdokkaan neljä kertaa ja ilmoittanut sitten suvulleen, että ei halua tämän kanssa naimisiin. Vanhemmat ja isovanhemmat olivat katsoneet häntä hämmästyneenä, lyöneet käsiä yhteen ja huudahtaneet, ”miksi ihmeessä sitten tapasit poikaa neljä kertaa!”

Järjestettyjen tapaamisten onnistumisella olettaisi olevan paljon suuremmat onnistumisen mahdollisuudet kuin satunnaisella yökerhoihastuksella. Ennen tapaamista molemmat osapuolet tietävät jo monien perusasioiden olevan kunnossa: kummankin perhetausta, perheen arvot, uskonnollinen vakaumus, horoskooppi, terveys, koulutus, ulkonäkö, luonteenpiirteet, tulot jne. on tarkastettu. Suku on tehnyt parhaansa hyvän ’mätsin’ varmistamiseksi. 

Järjestetyllä liitolla on iso tukijoukko. Koko suku on ollut yleensä liiton takana ja tukevat paria. Kyseessä voikin usein olla sukujen välisten tavoitteiden toteutumisesta. Lisäksi varsin monet parit asuvat myös yhdessä miehen sukulaisten kanssa ja on toki tärkeää, että huusholliin tulee miniä, joka ei ole ainoastaan appivanhempien ja näiden vanhempien hyväksymä vaan jopa valitsema.

Silti... Järjestetty avioliitto on aika hankala asia ja konsepti suomalaisen käsittää.  Tuntuisi vaikealta ajatella, että oma naimisiinmeno olisi suvun yhteinen päätös – ja puolison valintakin tehtäisiin yhdessä. Toisaalta tukisiko tämä yhteisö liittoa myrskyisillä taipaleilla enemmän, jos se olisi sen alkumetreistä asti ollut mukana?

Olisi myös melkoinen vastuu vanhempana vaikuttaa lapsen puolison valintaan. Eipä tuntuisi kovin helpolta ruveta miettimään niitä peruskriteereitä, joita lasten puolisoehdokkaille asettaisi? ”Urheilullinen ja älykäs yrittäjä ” vai ”vauras, komea ja kiltti DI” vai "hauska ja lapsirakas muusikko"... Johtuuko vaikeus siitä, että näissä asioissa mennään suomalaisittain kielletylle alueelle – vanhempien ei ole lupa sekaantua puolison valintaan?

Hmmm… melkoisen isoja kulttuurien välisiä eroja!

Ps. Avioerot ovat harvinaisia tässä maassa, vaikkakin ovat viimeaikoina lisääntyneet. Vain prosentti liitoista päätyy eroon. Tähän lienee lukuisia ja moninaisia syitä, joista osa on positiivisia perheitä yhteensitovia asioita ja osa eroamisen käytännössä mahdottomaksi tekeviä asioita. Joten eipä siitä sen enempää tässä.

Alla tuoreita ilmoituksia Times of India -lehden Matrimonials osastolta:







perjantai 30. maaliskuuta 2012

Eläimellistä arkea

Mumbaissa ei tarvitse mennä kotieläinpuistoon nähdäkseen eläimiä. Täällä kotieläimet ovat osa jokapäiväistä miljoonakaupunkimaisemaa. Vuohiin, kanoihin, possuihin ja lehmiin törmää kirjaimellisesti päivittäin. Lehmät Intian kaduilla on jo kaikille tuttu juttu - mutta tosiasiassa meillä Mumbaissa on enemmän vuohia kuin lehmiä kaduilla.

Kumpikin näistä eläimistä liittyy Intian valtauskontoihin. Lehmä on hindujen pyhä eläin – Holy Cow, eikä sitä tarjota edes McDonaldsin hampurilaisen välisssä. Vuohia pitävät pääasiassa muslimit, jotka tarjoilevat kyllä sitä myös lautasella.

Toimisto, jossa työskentelen, sijaitsee muslimialueella. Toimistomme portailla loikoileekin mitä eri näköisempiä vuohia. Yhdellä niistä on päällään t-paita. Toimistossamme on kaksi huonetta, johin molempiin on sisäänkäynti kadun puoleisten portaiden kautta. Rutiinijuttu töissä on portailla loikoilevien vuohien yli hyppely.

Ketteriä nämä kilit. Ne lepäilevät mielellään vähän katutasoa korkeammalla ja auton katto on yksi mieluinen paikka.  Eilen toimistolla seurailin, kuinka vuohi hyppäsi parkkeeratun skootterin päälle ja yritti asettua makaamaan sen istuimelle –  kilin pettymykseksi skootteri kaatui! Vuohien ketteryys ja ponnistusvoima periytyvät vuoristosta , kaiketi – mutta on myös hyvin käyttökelpoinen Mumbain kaduilla.  

Meillä on myös paljon kanoja ja kukkoja. Syksyllä heräsin joka ikinen aamu kukonlaulun aikaan, ja ihan aitoon kukonlauluun.  Tuskaisena mietin jo kaikenlaista kukon pään menoksi. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen, enkä enää ole moksiskaan muutamasta kukko-kiekuusta.


Possuja ja puhveleita näkee harvemmin. Lasten koulumatkalla ison tasoristeyksen reunustoilla karvaiset possut tonkivat maata. Meren rannan liejualueilla voi myös törmätä näihin velikultiin. Puhveleita näkee yleensä Powai-järven ympäristössä, missä paimenet uittavat puhveleitaan. (Järvessä on myös krokotiilejä, mutta ne eivät kuulu tähän juttuun, sillä ne eivät ole kotieläimiä…)

Kulkukoiria onkin sitten kaikkialla! Tosin en kutsuisi niitä kulkukoiriksi, vaan katukoiriksi, sillä näillä nelijalkaisilla on hyvin selkeät omat reviirinsä, omat kadunpätkänsä, joita ne vartioivat. Harvemmin ne kulkevat alueidensa ulkopuolella. Öisin tosin kuuluu sisälle asti, kuinka koirat kerääntyvät laumoihin ja aloittavat haukunnan, rähinän ja ulvonnan. Kotikoiran on siinä mekkalassa vaikea pysyä rauhallisena.

Tämä kuva on Welfare for Straydogs nettisivulta
Katukoirista huolehditaan. Nuorimmaiseni vietti juuri päivän Welfare for Straydogs –järjestön ensiapubussin kyydeissä ja seurasi luokkakavereidensa kanssa, kuinka lääkintäjoukot kiersivät antamassa ensiapua katukoirille. Ihovammoja, punkkien aiheuttamia tulehduksia, loukkaantuneita tassuja. Sairaimmille soitettiin ambulanssi ja ne vietiin järjestön tiloihin hoitoon.

Edellisellä kerralla luokka oli tutustunut saman järjestön lääkintätiloihin, katukoirien sairaalaan. Siellä oppillaat pesivät hoidossa olevia koiria, leipoivat näille koirakeksejä ja kävivät katsomassa sterilointia varten nukutettuja koiria.

Katujen kotieläimistä pidetään huolta. Ihmiset tuovat koirille ja lehmille ruoanjätteitä. Hindujen maailmassa kaikki elämä on pyhää, ja on arvokasta suojella elämää - on se sitten lehmien, katukoirien, pulujen tai ihmisten.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Kevätkarnevaali Holi

Täällä Intiassa juhlittiin torstaina Holia. Holi on hindujuhla ja sitä vietetään täydenkuun aikaan talven loppumisen ja kevään alun merkiksi. Kaupungissa juhlintaan osallistuvat muutkin kuin hindut vaikka kylissä Holi on vielä kuulemma vain hindujen juhla.

Holina saa olla hullu ja hullutella sydämen kyllyydestä.  Juhlinta alkaa nuotioiden ja kokkojen polttamisella aatto-iltana, mutta itse juhlapäivän ydin on hauskan pito ja pelleily. Koko kaupunki viettää vapaapäivää ja ihmiset kaduilla tai moottoripyörien selässä ovat hurjan värisiä.
Hurjan värisiä siksi, että päivän päätouhotus liittyy väreihin: värejä sotketaan toisten naamaan ja vaatteisiin joko jauheina tai sitten veteen sekoitettuna. Tehokasta jälkeä tulee vesipyssyllä, joka on täytetty värivedellä.

Naapuritontin telttakylän lapset saivat aikaan melkoisen ’sodan’, kun alkoivat heitellä värivedellä täytettyjä pieniä muovipusseja aidan yli – ei meille vaan toisen naapuritalon pihalle. Talon lapset vastasivat heti innolla haasteeseen.  Kadulle asennetuista kaiuttimista tulviva hindi-poppi tahditti vesisotaa ja me nautimme näytelmästä 8. kerroksen parvekkeella käsin.
Sodankäynnin kulissessa: pussukoiden täyttöä värivedellä

Meidän nuoriso lähti kävelylle rantaan ja tuli takaisin sateenkaaren väreissä. Oli kuulemma ollut tosi kivaa. Kaikki huutelivat Happy Holia ja tulivat kysymään ”Do you want to play Holi with us?” Jos siihen vastasi kyllä, niin alkoi riehakas värisottaus.

Mielenkiintoista kuinka paljon yhtymäkohtia Holilla ja meidän Vapulla on. Molemmissa tunnelma on hullunlailla hauska, jopa estoton; juhlan aiheena on kevään tuoma riemu; serpentiinit, peruukit, hatut ja vappunaamarit ajavat samaa asiaa kuin väreillä pelleily täällä. Taas kerran oivallan, kuinka samanlaisia me ihmiset eri puolilla maapalloa ja erilaisissa uskonnoissamme olemme! Keväällä ihminen haluaa hullutella, edes yhden päivän!
 
Holi-Piknik meren rannalla

ps. Värien poispeseminen on oma juttunsa. Turvalliset kasvisvärit lähtevät yleensä saippualla ja vedellä, hiusten öljyäminen etukäteen auttaa pesu-urakkaa. Mutta kaikki eivät myy tai osta turvallisia värejä. Slummien lapset hankkivat värit mistä löytävät - esimerkiksi kangasvärjäämön jätteistä. Lehdessä oli surullisia tarinoita myrkytyksistä.
Surf lupaa auttaa värien poispesussa! (Mainos Times of Indiassa)

tiistai 14. helmikuuta 2012

Guruja ja lukuja


Intialainen 38-vuotias liikemies Siddhartha Yog lahjoitti yksityishenkilönä 11 miljoonaa dollaria Harvardin yliopistolle ja nimesi lahjoituksen professorinsa Arthur Segelin mukaan. Lahjoitus kertoo intialaisesta kulttuurista ja nostaa esille pari mielenkiintoista kulttuurillista elementtiä: luvut ja gurut.

Luvuilla ja päivämäärillä on Intiassa merkitystä. Siddhartha Yog teki lahjoituksen 11.11.2011 klo 11.11. Lahjoituksen summa oli 11 000 001 dollaria eli 11 miljoonaa ja 1 dollaria.

Monet tietävät, että intialaisten häiden vihkiminen määritellään minuutilleen. Lukujen merkityksellisyys ei kuitenkaan rajoitu vain kotoisiin asioihin vaan ne näkyvät myös muilla elämän aloilla. Asia, joka läntisissä maissa nimettäisiin kevyesti taikauskoksi, ei ole lainkaan kevyesti otettava asia täällä. Merkityksellisiin päivämääriin ja numerosarjoihin eivät usko vain ’hihhulit’ tai papit vaan totisemmatkin poliitikot tai liike-elämän menestyjät.

Lahjoitussumman yhdellä yksinäisellä dollarilla on myös tarinansa. Se on shagun, joka muuttaa lahjan hyväonniseksi. Se voidaan nähdä positiivisesti seuraavan miljoonan alkuna. Lahjasummiin lisätäänkin yleensä tämä ’uusi alku’.

Yogin lahjoituksesta puhutaan dakshinana, eli perinteiseen intialaiseen guru-oppilassuhteeseen kuuluvana lahjana. Dakshina on osa tuhansia vuosia vanhaa shishya-guru paramparaa. Näin myös Yog lahjoitustaan kuvasi. Se oli hänen kiitoksensa Harvardille ja professori Segelille, jotka muuttivat hänen elämänsä. Harvardissa suorittamansa MBA:n jälkeen Yog ryhtyi yrittäjäksi ja menestyi.

Professori Segel ei ollut kovin innostunut lahjoituksen nimeämisestä hänen mukaansa, mutta Yog perusteli tätä kertomalla tarinan Mahabharatasta, hindujen eepoksesta. Tarinassa Eklaviya katkaisee peukalonsa ja lahjoittaa tämän kiitoksena gurulleen Dronachrayalle. Ehkä professori Segal oli tyytyväisempi uusia professuureja rahoittaviin dollareihin kuin investointipankkiiriin peukaloon.

Palaavatko kiitolliset oppilaat maailmalta tuomaan lahjoja elämäänsä ohjanneille valovoimaisille yliopistoguruille myös Suomessa? Milloin dahkshinat alkavat näkyä suomalaisessa yliopistorahoituksessa, vai näkyvätkö jo? Haasteita guruille, mutta myös positiivisia skenaarioita yliopistorahoituksen tulevaisuudesta!

PS. Viikonpäivilläkin on merkitystä. Jokainen päivä on omistettu jollekin hindu-jumalista ja ihmisillä on erilaisia uskomuksia ja kokemuksia viikonpäivien merkityksellisyydestä heille. Tästä syystä joku haluaa aloittaa uuden työsuhteen juuri tiistaina eikä minään muuna viikonpäivänä, joku paastoaa aina maanantaisin ja iso osa hinduista on vegejä ainakin torstaisin.