Avioliitto - rakkautta, järjestelyjä vai molempia?

Intiassa avioliitot luokitellaan joko järjestettyihin avioliittoihin, arranged marriages tai rakkausavioliittoihin love marriages. Molemmat termit kuuluvat päivittäiseen kielenkäyttöön. Ulkomaalisen korvaan järjestetty avioliitto kuulostaa varsin negatiiviselta. Täällä kuitenkin järjestettyä avioliittoa pidetään oikein hyvänä asiana.

Pääosa avioliitoista onkin järjestettyjä avioliittoja. Järjestetty avioliitto ei kuitenkaan suinkaan (aina) tarkoita pakotettua avioliittoa. Järjestämisellä viitataan puolison löytämiseen käytettyyn järjestelyyn. Järjestelyn osallistuvat vanhemmat ja muut sukulaiset. Järjestelyssä tarvitaan sosiaalisia verkostoja, mutta jos puolisokandidaatteja ei löydy tuttavien kautta, apua tarjoavat myös lehti-ilmoitukset ja nykypäivänä myös netin puolisonhakupalvelut.

Ilmoitus Times of India -lehdessä

Järjestely voidaan myös näinä päivinä ulkoistaa ns. marriage brokerille, joka tekee kaiken puolison löytämisestä, tapaamisten järjestämisestä häiden järjestelyihin. Marriage broker korvaakin entisaikaan joka kylästä löytyneen puhemiehen, joka tiesi lähiseudun avioliittoikäiset nuoret ja oli valmis puhemiehen rooliin.

Mikä sitten erottaa rakkausavioliitton ja järjestetyn avioliitton? Joku voisi väittää, että keskeinen eroavaisuus on rakkaus. Minä sanoisin kuitenkin että merkittävin ero on liiton suunnitelmallisuus.

Järjestetty avioliitto eroaa siinä rakkausavioliitosta, että avioliittoa aletaan suunnitella jo ennen kuin pari on tavannut ja/tai rakastunut. Puuhaan ryhdytään selkein tavoittein. Love marriageen taas päädytään esim. työpaikalla tapahtuneen suunnittelemattoman rakastumisen tuloksena. Ensin rakastutaan, sitten lähdetään järjestämään avioliittoa.

Voidaanko sitten sanoa, että järjestetty avioliitto ei perustu rakkauteen? Voidaan ja ei voida. Järjestetty avioliitto perustuu järkeen, mutta ei sulje rakkautta pois kuviosta. Tällaisessa liitossa rakkaus voi tosin syttyä vasta, kun avioliittoa on alettu järjestellä ja toisilleen sopiviksi ehdotetut kandidaatit tapaavat.

Tässä pari tarinaa avioliittojärjestelyistä:

Delhissä apulaisemme nuorempi poika rakastui työkaveriinsa ja halusi tämän kanssa naimisiin. Vanhemmille tuli  kiire etsiä vanhemmalle pojalle puoliso, sillä tapoihin ei sopinut, että nuorempi menee ennen vanhempaa veljeä naimisiin. Pääsimme kunniavieraiden sohvalle todistamaan näitä kaksoishäitä.

23-vuotias sihteeri työpaikaltani kertoi vuolaasti omasta perheestään ja neljästä sisaruksestaan. Hän totesi silmät säihkyen olevansa onnellisesta perheestä. Jännittyneenä hän myös lisäsi, että perhe on parhaillaan etsimässä hänelle puolisoa. Avioliitto voisi olla ajankohtainen ehkä puolen vuoden kuluttua. Koko perheen yhteinen missio oli löytää mahdollisimman hyvä mies rakkaan tyttären rinnalle – ja tämän tyttö tiesi.

Mieheni työpaikalla myyntipäällikkö kertoi tyytyväisenä menneensä viikonloppuna kihloihin ja häiden olevan puolen vuoden kuluttua. Morsiamen hän oli tavannut kolme kertaa ennen kihlautumista. Nyt kun kihlat oli vaihdettu, oli alkamassa tiiviimpi yhteyden pito.

Nykyaikaiseen kaupunkilaiseen järjestettyyn avioliittoon kuuluu puolisokandidaattien tapaaminen ja puolison hyväksyminen. Ensimmäinen tapaaminen on useimmiten tytön kotona molempien vanhempien läsnä ollessa. Jos ehdokkaat tykästyvät toisiinsa, voidaan tapaamisia jatkaa ja tutustumisen jälkeen ilmoittaa suostumus avioliittoon.

Tapaamisten määrä on kuitenkin varsin erilainen kuin meillä koto-Suomessa. Juttelin Euroopassakin vaihto-opiskelijana olleen nuoren mumbailaisen naisen kanssa ja hän raikuvasti nauraen kertoi, että oli tavannut vanhempien löytämän sulhasehdokkaan neljä kertaa ja ilmoittanut sitten suvulleen, että ei halua tämän kanssa naimisiin. Vanhemmat ja isovanhemmat olivat katsoneet häntä hämmästyneenä, lyöneet käsiä yhteen ja huudahtaneet, ”miksi ihmeessä sitten tapasit poikaa neljä kertaa!”

Järjestettyjen tapaamisten onnistumisella olettaisi olevan paljon suuremmat onnistumisen mahdollisuudet kuin satunnaisella yökerhoihastuksella. Ennen tapaamista molemmat osapuolet tietävät jo monien perusasioiden olevan kunnossa: kummankin perhetausta, perheen arvot, uskonnollinen vakaumus, horoskooppi, terveys, koulutus, ulkonäkö, luonteenpiirteet, tulot jne. on tarkastettu. Suku on tehnyt parhaansa hyvän ’mätsin’ varmistamiseksi. 

Järjestetyllä liitolla on iso tukijoukko. Koko suku on ollut yleensä liiton takana ja tukevat paria. Kyseessä voikin usein olla sukujen välisten tavoitteiden toteutumisesta. Lisäksi varsin monet parit asuvat myös yhdessä miehen sukulaisten kanssa ja on toki tärkeää, että huusholliin tulee miniä, joka ei ole ainoastaan appivanhempien ja näiden vanhempien hyväksymä vaan jopa valitsema.

Silti... Järjestetty avioliitto on aika hankala asia ja konsepti suomalaisen käsittää.  Tuntuisi vaikealta ajatella, että oma naimisiinmeno olisi suvun yhteinen päätös – ja puolison valintakin tehtäisiin yhdessä. Toisaalta tukisiko tämä yhteisö liittoa myrskyisillä taipaleilla enemmän, jos se olisi sen alkumetreistä asti ollut mukana?

Olisi myös melkoinen vastuu vanhempana vaikuttaa lapsen puolison valintaan. Eipä tuntuisi kovin helpolta ruveta miettimään niitä peruskriteereitä, joita lasten puolisoehdokkaille asettaisi? ”Urheilullinen ja älykäs yrittäjä ” vai ”vauras, komea ja kiltti DI” vai "hauska ja lapsirakas muusikko"... Johtuuko vaikeus siitä, että näissä asioissa mennään suomalaisittain kielletylle alueelle – vanhempien ei ole lupa sekaantua puolison valintaan?

Hmmm… melkoisen isoja kulttuurien välisiä eroja!

Ps. Avioerot ovat harvinaisia tässä maassa, vaikkakin ovat viimeaikoina lisääntyneet. Vain prosentti liitoista päätyy eroon. Tähän lienee lukuisia ja moninaisia syitä, joista osa on positiivisia perheitä yhteensitovia asioita ja osa eroamisen käytännössä mahdottomaksi tekeviä asioita. Joten eipä siitä sen enempää tässä.

Alla tuoreita ilmoituksia Times of India -lehden Matrimonials osastolta:

Eläimellistä arkea

Mumbaissa ei tarvitse mennä kotieläinpuistoon nähdäkseen eläimiä. Täällä kotieläimet ovat osa jokapäiväistä miljoonakaupunkimaisemaa. Vuohiin, kanoihin, possuihin ja lehmiin törmää kirjaimellisesti päivittäin. Lehmät Intian kaduilla on jo kaikille tuttu juttu - mutta tosiasiassa meillä Mumbaissa on enemmän vuohia kuin lehmiä kaduilla.

Kumpikin näistä eläimistä liittyy Intian valtauskontoihin. Lehmä on hindujen pyhä eläin – Holy Cow, eikä sitä tarjota edes McDonaldsin hampurilaisen välisssä. Vuohia pitävät pääasiassa muslimit, jotka tarjoilevat kyllä sitä myös lautasella.

Toimisto, jossa työskentelen, sijaitsee muslimialueella. Toimistomme portailla loikoileekin mitä eri näköisempiä vuohia. Yhdellä niistä on päällään t-paita. Toimistossamme on kaksi huonetta, johin molempiin on sisäänkäynti kadun puoleisten portaiden kautta. Rutiinijuttu töissä on portailla loikoilevien vuohien yli hyppely.

Ketteriä nämä kilit. Ne lepäilevät mielellään vähän katutasoa korkeammalla ja auton katto on yksi mieluinen paikka.  Eilen toimistolla seurailin, kuinka vuohi hyppäsi parkkeeratun skootterin päälle ja yritti asettua makaamaan sen istuimelle –  kilin pettymykseksi skootteri kaatui! Vuohien ketteryys ja ponnistusvoima periytyvät vuoristosta , kaiketi – mutta on myös hyvin käyttökelpoinen Mumbain kaduilla.  

Meillä on myös paljon kanoja ja kukkoja. Syksyllä heräsin joka ikinen aamu kukonlaulun aikaan, ja ihan aitoon kukonlauluun.  Tuskaisena mietin jo kaikenlaista kukon pään menoksi. Onneksi ihminen tottuu kaikkeen, enkä enää ole moksiskaan muutamasta kukko-kiekuusta.

Possuja ja puhveleita näkee harvemmin. Lasten koulumatkalla ison tasoristeyksen reunustoilla karvaiset possut tonkivat maata. Meren rannan liejualueilla voi myös törmätä näihin velikultiin. Puhveleita näkee yleensä Powai-järven ympäristössä, missä paimenet uittavat puhveleitaan. (Järvessä on myös krokotiilejä, mutta ne eivät kuulu tähän juttuun, sillä ne eivät ole kotieläimiä…)

Kulkukoiria onkin sitten kaikkialla! Tosin en kutsuisi niitä kulkukoiriksi, vaan katukoiriksi, sillä näillä nelijalkaisilla on hyvin selkeät omat reviirinsä, omat kadunpätkänsä, joita ne vartioivat. Harvemmin ne kulkevat alueidensa ulkopuolella. Öisin tosin kuuluu sisälle asti, kuinka koirat kerääntyvät laumoihin ja aloittavat haukunnan, rähinän ja ulvonnan. Kotikoiran on siinä mekkalassa vaikea pysyä rauhallisena.

Tämä kuva on Welfare for Straydogs nettisivulta

Katukoirista huolehditaan. Nuorimmaiseni vietti juuri päivän Welfare for Straydogs –järjestön ensiapubussin kyydeissä ja seurasi luokkakavereidensa kanssa, kuinka lääkintäjoukot kiersivät antamassa ensiapua katukoirille. Ihovammoja, punkkien aiheuttamia tulehduksia, loukkaantuneita tassuja. Sairaimmille soitettiin ambulanssi ja ne vietiin järjestön tiloihin hoitoon.

Edellisellä kerralla luokka oli tutustunut saman järjestön lääkintätiloihin, katukoirien sairaalaan. Siellä oppillaat pesivät hoidossa olevia koiria, leipoivat näille koirakeksejä ja kävivät katsomassa sterilointia varten nukutettuja koiria.

Katujen kotieläimistä pidetään huolta. Ihmiset tuovat koirille ja lehmille ruoanjätteitä. Hindujen maailmassa kaikki elämä on pyhää, ja on arvokasta suojella elämää - on se sitten lehmien, katukoirien, pulujen tai ihmisten.

Kevätkarnevaali Holi

Täällä Intiassa juhlittiin torstaina Holia. Holi on hindujuhla ja sitä vietetään täydenkuun aikaan talven loppumisen ja kevään alun merkiksi. Kaupungissa juhlintaan osallistuvat muutkin kuin hindut vaikka kylissä Holi on vielä kuulemma vain hindujen juhla.

Holina saa olla hullu ja hullutella sydämen kyllyydestä.  Juhlinta alkaa nuotioiden ja kokkojen polttamisella aatto-iltana, mutta itse juhlapäivän ydin on hauskan pito ja pelleily. Koko kaupunki viettää vapaapäivää ja ihmiset kaduilla tai moottoripyörien selässä ovat hurjan värisiä.

Hurjan värisiä siksi, että päivän päätouhotus liittyy väreihin: värejä sotketaan toisten naamaan ja vaatteisiin joko jauheina tai sitten veteen sekoitettuna. Tehokasta jälkeä tulee vesipyssyllä, joka on täytetty värivedellä.

Naapuritontin telttakylän lapset saivat aikaan melkoisen ’sodan’, kun alkoivat heitellä värivedellä täytettyjä pieniä muovipusseja aidan yli – ei meille vaan toisen naapuritalon pihalle. Talon lapset vastasivat heti innolla haasteeseen.  Kadulle asennetuista kaiuttimista tulviva hindi-poppi tahditti vesisotaa ja me nautimme näytelmästä 8. kerroksen parvekkeella käsin.

Sodankäynnin kulissessa: pussukoiden täyttöä värivedellä

Meidän nuoriso lähti kävelylle rantaan ja tuli takaisin sateenkaaren väreissä. Oli kuulemma ollut tosi kivaa. Kaikki huutelivat Happy Holia ja tulivat kysymään ”Do you want to play Holi with us?” Jos siihen vastasi kyllä, niin alkoi riehakas värisottaus.

Mielenkiintoista kuinka paljon yhtymäkohtia Holilla ja meidän Vapulla on. Molemmissa tunnelma on hullunlailla hauska, jopa estoton; juhlan aiheena on kevään tuoma riemu; serpentiinit, peruukit, hatut ja vappunaamarit ajavat samaa asiaa kuin väreillä pelleily täällä. Taas kerran oivallan, kuinka samanlaisia me ihmiset eri puolilla maapalloa ja erilaisissa uskonnoissamme olemme! Keväällä ihminen haluaa hullutella, edes yhden päivän!
 

Holi-Piknik meren rannalla

ps. Värien poispeseminen on oma juttunsa. Turvalliset kasvisvärit lähtevät yleensä saippualla ja vedellä, hiusten öljyäminen etukäteen auttaa pesu-urakkaa. Mutta kaikki eivät myy tai osta turvallisia värejä. Slummien lapset hankkivat värit mistä löytävät - esimerkiksi kangasvärjäämön jätteistä. Lehdessä oli surullisia tarinoita myrkytyksistä.

Surf lupaa auttaa värien poispesussa! (Mainos Times of Indiassa)

Guruja ja lukuja

Intialainen 38-vuotias liikemies Siddhartha Yog lahjoitti yksityishenkilönä 11 miljoonaa dollaria Harvardin yliopistolle ja nimesi lahjoituksen professorinsa Arthur Segelin mukaan. Lahjoitus kertoo intialaisesta kulttuurista ja nostaa esille pari mielenkiintoista kulttuurillista elementtiä: luvut ja gurut.

Luvuilla ja päivämäärillä on Intiassa merkitystä. Siddhartha Yog teki lahjoituksen 11.11.2011 klo 11.11. Lahjoituksen summa oli 11 000 001 dollaria eli 11 miljoonaa ja 1 dollaria.

Monet tietävät, että intialaisten häiden vihkiminen määritellään minuutilleen. Lukujen merkityksellisyys ei kuitenkaan rajoitu vain kotoisiin asioihin vaan ne näkyvät myös muilla elämän aloilla. Asia, joka läntisissä maissa nimettäisiin kevyesti taikauskoksi, ei ole lainkaan kevyesti otettava asia täällä. Merkityksellisiin päivämääriin ja numerosarjoihin eivät usko vain ’hihhulit’ tai papit vaan totisemmatkin poliitikot tai liike-elämän menestyjät.

Lahjoitussumman yhdellä yksinäisellä dollarilla on myös tarinansa. Se on shagun, joka muuttaa lahjan hyväonniseksi. Se voidaan nähdä positiivisesti seuraavan miljoonan alkuna. Lahjasummiin lisätäänkin yleensä tämä ’uusi alku’.

Yogin lahjoituksesta puhutaan dakshinana, eli perinteiseen intialaiseen guru-oppilassuhteeseen kuuluvana lahjana. Dakshina on osa tuhansia vuosia vanhaa shishya-guru paramparaa. Näin myös Yog lahjoitustaan kuvasi. Se oli hänen kiitoksensa Harvardille ja professori Segelille, jotka muuttivat hänen elämänsä. Harvardissa suorittamansa MBA:n jälkeen Yog ryhtyi yrittäjäksi ja menestyi.

Professori Segel ei ollut kovin innostunut lahjoituksen nimeämisestä hänen mukaansa, mutta Yog perusteli tätä kertomalla tarinan Mahabharatasta, hindujen eepoksesta. Tarinassa Eklaviya katkaisee peukalonsa ja lahjoittaa tämän kiitoksena gurulleen Dronachrayalle. Ehkä professori Segal oli tyytyväisempi uusia professuureja rahoittaviin dollareihin kuin investointipankkiiriin peukaloon.

Palaavatko kiitolliset oppilaat maailmalta tuomaan lahjoja elämäänsä ohjanneille valovoimaisille yliopistoguruille myös Suomessa? Milloin dahkshinat alkavat näkyä suomalaisessa yliopistorahoituksessa, vai näkyvätkö jo? Haasteita guruille, mutta myös positiivisia skenaarioita yliopistorahoituksen tulevaisuudesta!

PS. Viikonpäivilläkin on merkitystä. Jokainen päivä on omistettu jollekin hindu-jumalista ja ihmisillä on erilaisia uskomuksia ja kokemuksia viikonpäivien merkityksellisyydestä heille. Tästä syystä joku haluaa aloittaa uuden työsuhteen juuri tiistaina eikä minään muuna viikonpäivänä, joku paastoaa aina maanantaisin ja iso osa hinduista on vegejä ainakin torstaisin.

Pyykinpesua

Hidastaako Intian kehittymistä se, että lähes ilmaista työvoimaa on tarjolla – ja paljon? Miksi automatisoida, miksi kehittää prosesseja ja palkata osaavaa väkeä, joka haluaa osaavan väen palkkaa, kun tarjolla on miljoonia lukutaidottomia tekemään työt muutamalla eurolla?

Intiassa pyykit pestään vielä pääosin käsin. Muistan kuinka vuonna 2005 muutimme Delhiin juuri valmistuneeseen kerrostaloon ja kysyimme eläkeikäiseltä vuokraisännältä, missä on pyykinpesukoneelle suunniteltu paikka ja vesiliitäntä. Hän katsoi meitä kummastuneena ja sanoi, että ei pyykkejä varten kannata konetta ostaa. Hänen apulaisensa voi pestä vaikka meidänkin pyykit.

Katselimme ikkunasta, kun vuokraisännän apulainen kyykkien levitteli pyykit pihalaatoitukselle, hankasi niitä reippain ottein saippuapalalla, huuhteli kylmällä vedellä ja levitti kuivumaan pölyisille pyykkinaruille. Ostimme pesukoneen ja vuokrasimme talon kellarista tilan pyykkikoneelle ja kuivaustelineelle.

Mumbain asunnossamme pyykinpesukone kuului perusvarustukseen ja parin viikon venkauksen jälkeen sain apulaisemme uskomaan, että me kuivaamme pyykit sisällä, emmekä savuisessa, pölyisessä ulkoilmassa parvekkeella.  Vaateiden tuoksu parani kertaheitolla!   

Mutta moni pesettää vaatteensa ammattilaisilla. Kuivapesuloita on joka kulmassa ja vesipesuun menevät pyykit noudetaan ovelta. Joulun jälkeen olen käynyt vierailulla parissakin Mumbain vesipesulassa, Dhobi Ghatissa. Suurin ja kuuluisin Mahalaxmi Dhobi Ghat sijaitsee aivan rautatien kupeessa ison Mahalaxmin aseman kyljessä.

Yleiskuva Dhobi Ghatille

Pesuloissa pyykit pestään pääosin käsin. Miksi investoida koneisiin, kun pesijä tekee valittamatta 6 pitkää päivää viikossa vajaan 50 euron kuukausipalkalla? Tosin paikallisoppaamme, yhden pesuloosin omistajan poika, esitteli ylpeänä muutamia pesukoneita ja linkoja sekä kaasulla toimivia kuivureita. Ne ovat kuulemma kaikki myös paikan päällä versaalla tehtyjä… ettei mitään automatisoitua tehdastuotantoa.

Vaahtoava pyykinpesukone

Pesulat ovat avoilmapesuloita – vai miksi kutsutaan pesulaa, joka ei ole rakennuksessa vaan ulkona? Avoilmapesulassa pyykit kuivuvat hienosti 9 kuukautta vuodessa. Loput 3 kuukautta ovat monsuuniaikaa ja kuivauksen kanssa tulee ongelmia. Monsuuniaikana lingot ja jopa muutamat kuivauskoneet ovat tarpeen – vaikka silloin asiakkaat kuulemma ottavat ymmärtäen ja mukisematta vastaan kosteana toimitetut vaatteet.

Ennen minun ja lasten muuttoa Mumbaihin, mieheni asui ns. service apartmentissa, jossa toimi myös pyykkipalvelu. Likaiset paidat vaan myttyyn ja seuraavana päivänä silitettyinä takaisin. Hienoa, eikö? Hmm…valkoisten paitojen väri vain muuttui astetta harmaammaksi joka pesukierroksella. Olisikohan syynä ollut tulisilla hiilillä täytetty silitysrauta, jollaisella paitoja silitettiin Mahalaxmin pesulassa?

Melkoinen pähkinä tämä Intia. Mitä jos vaan otettaisiin ja automatisoitaisiin ja modernisoitaisiin kaikki? Laatu paranisi, tuottavuus kasvaisi – ja hinnat nousisivat.  Kuka olisi halukas maksamaan pilkkahintaisista palveluista enemmän? Mitä tekisi miljoonien kouluttamaton ja ammattitaidoton porukka, joka nyt hankkii juuri ja juuri ruokaan tarvittavat rahat kovalla manuaalisella raadannalla? Kuka kouluttaisi tarvittavan osaavamman työväen? Mistä saataisiin tarvittava sähkö, jos hiiliraudat korvataan sähköraudoilla? Kysymyksiä, kysymyksiä – onko kellään vastauksia?

Vaahtoavaa jäätelöä

Lueskelen Times of Indian Mumbai Mirror –liitettä. Mumbai Mirror on tabloid-kokoinen lehti, jota on mukava lukea sängyllä maaten. Rentouttavaa. Tosin lehden aiheet eivät välttämättä ole ihan rentouttavimmasta päästä. Ne kuvaavat muutamia tässä kaupungissa asumisen riskeistä.

Etusivun täyttää isosti otsikoitu juttu 6000 valvontakamerasta, jotka tulevat valvomaan Mumbain elämää. Jokaiselle neliökilometrille riittää kuulemma 14 kameraa.

Kameroita on odotettu yli kolme vuotta. 3 vuotta ja 2 kuukautta sitten Mumbai koki järkyttävän terrori-iskujen sarjan. Tuolloin terroristit iskivät useisiin kohteisiin surmaten 160 ja haavoittaen yli 300 ihmistä. Iskujen jälkeen suunniteltiin 5000 kameran asentamista, mutta suunnitelmien annettiin painua unholaan suurimman tuskan laannuttua.

Viime kesän kolmoispommi-isku nosti ison kritiikkiaallon päättäjiä kohtaan ja suunnitelmat otettiin uudelleen esille. Nyt lehtitietojen mukaan osavaltion hallitus on lopulta hyväksynyt kamerahankinnan. Mumbaista tulee Lontoon tyylinen virtuaalisesti valvottu kaupunki!

Mielenkiintoista nähdä toteutuuko tämä. Intiassa varsin usein jo tehtyjen päätösten implementointi ’unohtuu’. Joskus tuntuu, että itse päätös on arvokkaampi kuin sen toteutus.

Toinen Mumbai Mirrorin riskeihin liittyvä artikkeli neuvoo kuluttajia testaamaan elintarvikkeiden aitoutta. Aiemmin mediassa on kerrottu hälyttävän suurista määristä tahallisesti väärennettyjä elintarvikkeita. Maitoon lisätään tärkkiä, jäätelöön pesupulveria, kahviin tamarindin siemeniä, linsseihin ja mausteisiin myrkyllisiä väriaineita.

Parasta ennen päivämääriä ei ole, ja jos on niihin ei aina uskalla luottaa. Jotkut kauppiaat katkaisevat sähköt pääkatkaisimesta kaupan sulkeuduttua. Tämä tarkoittaa, että myös kylmälaitteet jäävät ilman sähköä. Kuulostaa urbaani-legendalta, mutta ei valitettavasti taida olla ihan pelkkää legendaa.

Kuten lehtiartikkelissa todetaan, elintarvikkeiden turvallisuuden valvominen on tässä maassa yksilön vastuulla, kun virallinen valvonta on niin vähäistä ja tehotonta. Näin ollen lukijoita neuvotaankin, miten voi kotona testata, onko maitoon lisätty tärkkiä tai jäätelöön pesuainetta.

Maidon testaaminen tehdään näin: otetaan pieni määrä maitoa, lisätään joukkoon 20 ml vettä ja kiehautetaan seos. Jäähdytetään huoneen lämpöiseksi ja tiputetaan seokseen pari tippaa jodi-liuosta. Jos seos muuttuu siniseksi, on maitoon lisätty tärkkiä ja todennäköisesti myös epäpuhdasta vettä. Ei siis kannata juoda.

Jäätelön testaaminen on vähän yksinkertaisempaa: jäätelön päälle puristetaan pari tippaa sitruunan menua. Jos jäätelön pinnalle alkaa muodostua vaahtoa, on jäätelöön lisätty pesupulveria, eikä sitä pidä syödä.

Terrori-iskuista huolimatta olen menossa ensi perjantaina legendaariseen Leopold Cafeeseen lounaalle. Leopold oli yksi terrori-iskujen kohteista ja luodinreiät on jätetty nähtävyydeksi yli satavuotiaan kuppilan seinään. Enkä aio tilata jäätelö, ettei tarvitse jännittää vatsan vaahtoamista!

Autoilua

Auto on oiva kulkuväline täällä, jos jaksaa istua ruuhkassa ja ’nytkyttää’ eteenpäin. Hyvät vaihtoehdot ovat vähissä, joten olen päättänyt tykätä nytkyttävästä autokyydistä kuljettajan taistellessa tilasta satojen ja tuhansien muiden kulkuneuvojen puristuksessa.

Autoja on Mumbaissa liian paljon. Sama tuttu reitti voi kestää liikenteen määrästä riippuen 20 minuutista kahteen tuntiin. Suunnittele siinä liikkumiseen tarvittava aika järkevästi! Inhoan myöhässä olemista, mutta siihen on opittava suhtautumaan rennosti. Tyydy tyynesti olemaan joskus myöhässä, ellet sitten halua  olla aina tuntia etuajassa!

Vaihtoehtoisten menopelien määrä Intian markkinoilla on kasvanut ja kasvaa edelleen. Historiaa ovat ajat, jolloin tarjolla oli vain yksi automerkki, Ambassador. Ambassadorin esikuva on 50-luvun Oxfort Morris ja mallia on muutettu vain vähän myöhempinä vuosikymmeninä. Nyt Ambassadoreja näkee hyvin vähän Mumbain liikenteessä ja yksityisautoina tuskin koskaan.

50-luvun automuotoilu täytti Intian kadut vielä 80-luvun alussa. 

’Modernit’ autot tulivat Intian markkinoille vasta 80-luvulla, kun Maruti-Suzuki perustettiin ja se aloitti Maruti800:n valmistuksen. Siihen asti intialaisilla oli tarjolla vain 50-luvun tyylisiä autoja. Nykyään Intiassa valmistetaan kolme miljoonaa henkilöautoa vuodessa.

Tämä markkina on pienten autojen markkina. Pienet, näppärät ja edulliset autot täyttävät Mumbain kadut ja kadun vierukset. Mielenkiintoinen on maailman halvimman auton TATAn Nanon tarina. Se luotiin markkinoille edullisimpana vaihtoehtona ja sillä houkutellaan moottoripyörän ostajia automarkkinoille. Menestys ei kuitenkaan ole ollut kummoinen.

Tata Nanon saa omaksi reilulla 2000 eurolla

Luksus-autot ovat oma nichensä täällä. Mumbain keskustaan ajelessani menen sekä Rolls Roycen, Porchen että Bentleyn automyymälöiden ohi – isot upeat autot kiiltävät näyteikkunoiden takana. Näitä autoja näkyy täällä tosin muuallakin kuin näyteikkunoissa.

Filmistarojen suosikki näyttäisi olevan valkoinen mersu. Naapurin leffatähti Sanjay Dutt piti ennen Diwalia ison vastaanoton kotonaan ja kotikatumme täyttyy tuona iltana valkoisten mersujen hitaasti etenevästä letkasta.

Autot eivät selviä Mumbain liikenteessä ilman ryppyjä ja kuhmuja. Meidän Toyota Innovamme on ollut liikenteessä nyt 11 kuukautta ja kokenut kolme kolaria. Viimeisin isompi kolahdus kävi muutama viikko takaperin, kun tytöt kavereineen olivat matkalla urheilujoukkueen illalliselle. Kuski kisasi kuorma-auton kanssa paikasta kaistalla ja päätyi ajamaan kuorma-auton takakulmaan – ja arvaa kumman auton pelti meni ryppyyn?

Peltiryppyjä seuraa yleensä huutotappelu, jossa ratkotaan syyllisiä. Niin tälläkin kertaa. Huutotappelulla on riski muuttua käsiryysyksi, mutta tätä emme ole onneksi vielä kokeneet. Tässä myös syy, miksi ulkomaalisilla yleensä on kuljettaja – huutotappelussa tai käsiryysyssä ulkomaalainen jää aina kakkoseksi.

Kuljettajamme ja Innova upo-uutena, ilman rypyn ryppyä