Miksi en kävele jalkakäytävällä

Aamuaurinko siivilöityy puiden ja talojen välistä. Kävelen kohti Atman toimistoa ja nautin aamun verkkaisesta tohinasta. Hedelmä- ja vihanneskauppiaat ovat työntäneet myyntikärrynsä asuintalojen edustoille ja perheenemännät ja apulaiset käyvät hakemassa ruokatarvikkeensa.

Huomaan käveleväni autokaistalla. Ihan luonnostaan, ilman tarvetta hypätä jalkakäytävälle. Hymyilen. Näin sitä ihminen vähitellen sopeutuu, pääsee irti vanhoista tottumuksistaan ja oppii paikallisille tavoille.

Muistan ilmielävästi lähes kahden vuoden takaisen kävelyn toimistolta lounaalle. Seurana minulla oli eläkkeellä oleva paikallinen professori, joka käveli määrätietoisesti autotiellä. Hermostuneena yritin puskea meitä kohti parkkeerattujen autojen takana vilahtelevaa jalkakäytävää. Kun tämä ei onnistunut, keskeytin seuralaiseni puheen ja ehdotin siirtymistä jalkakäytävälle. Hän vilkaisi minua hymyillen ja totesi, että tiellä on paljon puhtaampaa. Se siitä. Jatkoimme kävelyä, väistelimme autoja ja autot väistelivät meitä.

Aikaa on kulunut, kävelykilometrejä Mumbaissa on tullut lisää, ja olen ilmiselvästi sopeutunut. Kantapään kautta olen kokenut, että autokaistalla kävelemisessä on viisautensa. Jalkakäytävillä nilkkani on nuljahtanut, olen liukastunut ja kompastunut. Olen saanut niskani kipeäksi ainaisesta jalkoihin tuijottamisesta. Olen varonut astumasta nukkuvien ihmisten, koirien ja vuohien päälle. Olen kierrellyt ja kaarrellut väistellessäni kauppiaiden kojuja, koreja ja nyssäköitä. Olen sotkenut kenkäni astuessani haisevaan läjään.

Jalkakäytävällä käveleminen vaatii tinkimätöntä tarkkaavaisuutta. Autokaistalla eteneminen on rennonpaa, nopeampaa, sujuvampaa.

Miksi näin? Ainakin yksi syy on paikallisten luova ja monimuotoinen jalkakäytävien hyödyntäminen. Jalkakäytävillä nukutaan, niillä tehdään ruokaa. Nillle levitetään myytävät vihannekset ja kukat. Roskakasat levittäytyvät jalkakäytäville. Koirat kakkivat jalkakäytäville. Keikkuvat tai puuttuvat kaivojen kannet muuttavat monet muuten vapaat jalkakäytävät vaaranpaikoiksi.

Kuppiloiden ja kioskien levittäytyminen jalkakäytäville on jatkuva kissa-hiiri –leikki kaupungin viranomaisten ja yrittäjien välillä. Liikkeenharjoittaja pystyttää kojunsa jalkakäytävälle, kahvila levittää jalkakäytävlle tuolinsa ja pöytänsä ja rakentaa aidat ympärille. Kaupunki tulee ja tuhoaa rakennelmat. Parin viikon kuluttua yrittäjä taas hissukseen levittäytyy kadulle ja leikki jatkuu. Ei voi muuta kuin ihailla täkälaistä rauhallista sinnikkyyttä, puolin ja toisin. Ja asiakkaista tämä kaikki on ihan normaalia.

Jalkakäytävät ovat Mumbaissa monenlaisen elämän näyttämöitä. Siis paljon enemmän kuin jalkakäytäviä. Joillekin ne ovat jopa koti. Pavement dwellers on yleinen käsite ja totista totta. Joskus pohdiskelenkin, että miksi yritän määrittää jalkakäytävää länsimaalaisittain kävelyyn tarkoitettuna alueena, kun täällä moni näkee sen paljon monimuotoisempana asiana, mahdollisuuksien areenana. Alue asumiseen, bisnekseen ja vapaa-ajan viettoon.

Kukkia ilman varsia

Kukkia, kukkia, silminkantamattomiin kukkia. Aamuhämärässä kukkien tukkutori hehkuu värejä. Myyjien korit pursuavat keltaista, oranssia, pinkkiä, valkoista. Valospotit on ohjattu koreihin, mikä saa torin hohtamaan kultaa – onhan kullankeltainen samettiruusu torin yleisin myyntiartikkeli.

Kaunista, mutta silti hämmentävää. Kukissa ei ole lainkaan varsia. Kuka haluaa ostaa kukan nupuja tai jopa pelkkiä terälehtiä? Miten varrettomat kukat voi laittaa maljakkoon?  Ehkäpä näitä ei olekaan tarkoitettu olohuoneen pöydälle Aalto-vaasiin?

Tukkutorilta kukat matkaavat kukansitojille mopojen takaritsoilla tai jopa päänpäällä.

Sitojien näppärissä sormissa kukista, irrallisista terälehdistä ja vihreistä lehden palasista syntyy upeita luomuksia. Nämä eivät ole kukka-asetelmia, vaan erilaisia kukkaseppeleitä, -köynnöksiä ja –riipuksia.  Yhteistä näille kaikille on, että niitä ei laiteteta ruukkuihin tai maljakoihin, vaan ne ripustetaan.

Kukat ovat tärkeä osa intialaisia uskonnollisia juhlia. Juhlapäivinä kukilla koristellaan kotien ja juhlapaikkojen lisäksi myös talojen portit, ovet ja joskus jopa autot. Tänä viikonloppuna Mumbaissa juhlittiin Navratia, ja myös autot, mopot ja polkupyörät saivat kukkaseppeleet kannettavikseen. Sunnuntain liikenne olikin täynnä koristeltuja menopelejä.

Kuvat olen ottanut Mumbaissa 2012-2013.  ©Anna Hankimaa

Miksi koulussa ei opi lukemaan

Lähettäisitkö lapsesi kouluun, jossa mahdollisuus oppia lukemaan on 60%? Tällainen on tilanne Mumbain julkisissa kouluissa. Mitä tapahtuu lopuille 40%:lle seitsemän peruskouluvuoden aikana? Mikseivät he opi lukemaan?

Periaatteessa vanhemmilla on Mumbaissa kolme vaihtoehtoa: laittaa lapsi kaupungin pyörittämään julkiseen kouluun ilmaiseksi, maksaa vähän ja laittaa lapsi julkisin varoin tuettuun kouluun tai maksaa paljon ja laittaa lapsi yksityiskouluun. Käytännössä isolla osalla ei ole taloudellisesti mahdollisuutta kuin ensimmäiseen tai nippa-nappa toiseen vaihtoehtoon - eli julkiseen kouluun tai julkisen varoin tuettuun kouluun.

Kuva Atman Blogista: Refining Education 

Iso osa 6-14-vuotiaista lapsista käy koulua ja uusi Right to Education Act takaa, että jokainen oppilas pääsee luokalta toiselle peruskoulun aikana. Tämä ’all pass’ -periaate luotiin, jotta oppilaiden koulupolku ei katkeaisi luokalle jäämisen tai epäonnistumisen pelkoon, kuten usein kävi. Toisaalta, kaikki pääsee läpi –periaate myös haastaa oppimistuloksia.

Julkisissa kouluissa oppimistulokset ovatkin pöyristyttävän heikkoja. Tuoreen tutkimuksen mukaan koulun ylimpien luokkien oppilaista eli 5-7. luokkalaisista joka neljännen matemaattiset taidot yltävät vain sille tasolle, että he tunnistavat numerot yhdestä sataan. He eivät osaa tehdä näillä numeroilla mitään laskutoimituksia. Surullista, kun ajattelee, että monen kohdalla koulutie loppuu peruskoulun viimeisen eli seiskaluokan jälkeen.

Miksi sitten julkisissa kouluissa ei opi? Työpaikkoina ne ovat kuitenkin haluttuja. Erään tilaston mukaan julkisten koulujen opettajat ovat poissa työpaikalta joka viides päivä. Eli ainakin yhden päivän viikosta luokka on ilman opettajaa. Työkulttuuri onkin ’joustavaa’ eikä opettaja töissä ollessaankaan välttämättä vietä aikaansa luokkahuoneessa. Lisäksi oppimisen aikaansaaminen 40-50 lapsen luokassa ei ole ihan helppoa – varsinkin kun tilat ja välineet ovat usein heikkoja. 

Lasten kirjavat taustat tuovat myös omat haasteensa oppimiselle. Moni oppilaista tulee lukutaidottomasta perheestä, jossa oppimista ei pystytä tukemaan kotona. Lisäksi Intian lukuisat kielet aiheittavat sen, että moni on muualta muuttanut ei saa opetusta omalla äidinkielellään.

Vapaaehtoistyöpaikassani Atmassa tehdään töitä sen eteen, että jokainen lapsi ja nuori saisi hyvätasoista opetusta. Atma tukee konsultoinnilla parikymmentä järjestöä, jotka tarjoavat erilaisia ratkaisuja paremman koulutuksen eteen.

Jotkut partnereistamme parantavat opetuksen laatua palkkaamalla opettajia ja sijoittamalla näitä töihin julkisiin kouluihin – eli yksityisiä opettajia julkisissa valtion yksiköissä. Muutosagentteja ja lisäresursseja.

Jotkut järjestöistä pyörittävät iltapäiväkeskuksia, joissa motivoituneet ja energiset opettajat tarjoavat lapsille sen opetuksen, mikä näiden olisi kuulunut saada jo aamupäivällä koulussa. 

Jotkut järjestöistä järjestävät julkisiin tai valtioavusteisiin kouluihin opetusvälineitä, opettajankoulutusta, vanhempain kokouksia, opintojen ohjausta ja välipalaa nälkäisille oppilaille, sekä auttavat kouluja rakentamaan tehokkaampia opetussuunnitelmia.

Jotkut tarjoavat kouluille apua oppimishäiriöiden tunnistamiseen ja järjestävät erityisopetusta näille oppilaille.

Tuhannen taalan kysymys onkin, että mikä näistä toimintatavoista ratkaisee ongelmaa tehokkaimmin? Mikä on se malli, jota kannattaisi monistaa?

Oppilaiden lukumäärä Mumbain julkisissa kouluissa laskee, kun kaikki kynnelle kykenevät haluavat lapsensa parempiin kouluihin. Onko ala-arvoisen opetuksen tarjoaminen tapa ulkoistaa laissa määrätty perusopetus yksityisille kouluille ja non-profit järjestöille?

Näyttää vahvasti siltä, että järjestöjen tehtävä on luoda yhä tehokkaampia ratkaisuja opetuksen laadun parantamiseksi, jotta tähän maailman isoimpaan demokratiaan saadaan lukutaitoisia äänestäjiä! 

Täällä haisee home

Monsuunikuukaudet kesä- ja heinäkuu ovat pitäneet Mumbain märkänä. Eikä kosteus ole tähän loppumassa, sillä monsuuni jatkuu yleensä syyskuun puoliväliin asti. Sen jälkeen ei sitten sada pisaraakaan ennen kuin taas kesäkuussa.

Monsuunikosteus ei pysy ulkona vaan tunkeutuu joka koloon ja kulmaan myös sisällä. Kaikki on mukavan nahkeaa ja siitäkös homeet hullaantuvat. Meilläkin haisee ihan rehellisesti home - täällä voidaan siis heitellä perheen kesken 'haista home -vitsejä' ihan aidoissa tuoksuissa.

Ihan pelkästään vitsin aihe ei home toki ole, vaan aiheutti nuorisossa melkoisia paniikkikohtauksia, kun piti ruveta taittelemaan kaikki ihanat kesä-aleista ostetut vaatteet tukkaisen tuoksuisiin kaappeihin. Siinä revittiin nihkeän kosteat farkut jos toisetkin ensin ulos kaapeista ja pesuun ennenkuin uskallettiin laittaa uusia aarteita näiden kavereiksi kaappiin. Henkaritkin saivat pesusienihankaukset.

Kaappien kätköistä löytyi muutakin kuin tuoksuja: home oli löytänyt herkulliset kasvualustat nahkakengistä, urheilukasseista, vanhoista t-paidoista ja jokusesta collaristakin. Kengät kärräsimme nenää pidellen keittiön roskiin - josta apulainen ne seuraavana päivänä palautti puhdistettuina takaisin kaappiin.

Jostain oli kuitenkin luovuttava: jo vuosia tunnollisesti palvelleet Ikean kaislasta tehdyt ruokatabletit eivät puhdistuksista huolimatta tulleet käyttökelpoisiksi.

Me panikoimme, mutta paikallinen apulaisemme oli tyynen rauhallinen: "Tällaista tämä on aina sadekautena". Mutta viime vuonna ei ollut, nakutti päässäni sisäinen vastaanväittäjä. Niin ei ollut, kun viime vuonna oli huono monsuuni, eli satoi vähän. Vähäsateinen monsuuni tarkoittaa vesipulaa keväällä. Jano on ehkä isompi ongelma kuin home.

Mieheni päivitteli hometta brittirouvalle, joka kuunteli kärsivällisesti ja kysyi sitten: "Eikö teillä ole hometta Suomessa?" ...no onhan meillä. Homekoulut ja homesairaalat. Niin, meillä home on iso ja kallis peikko, täällä pieni joka vuotinen vaiva.

Homevahinkojani analysoidessani tulin tulokseen (jonka moni varmaan jo tietääkin), että home tykkää nahasta, puuvillasta, vanhoista vaatteista - ja halvoista laukuista. Myös minulta meinasi ärrä päästä suusta, kun kurkistin laukkulaatikkoon ja näin ainoan pienen merkki-iltalaukkuni kylkikyljessä homeen kuorruttaman halvan silkkipussukan kanssa. Mieheltäni lahjaksi saamasta rakkaasta laukusta lähtivät satunnaiset homehiukkaset pölyttämällä, kun kojusta ostetun pussukan kohtalo oli karumpi.

Nyt tuulettimet pyörivät vauhdikkaasti, ilmastointilaitteet kuivaavat ilmaa ja me olemme rauhoittuneet. Tekstiileja raikastavat suihkeet, hajukynttilät ja hiuslakka ylittävät jo muut mitättömämmät tuoksut.

Lounaslogistiikan ihmeitä

Dabbawalla, tiffin – joko tuli nälkä? Nämä molemmat sanat ovat keskeistä lounassanastoa Mumbain toimistoissa.  Niin myös meidän toimistossa.

Dabbawalla on vanha ammattikunta. Nimi syntyy sanoista dabba ja walla. Dabba tarkoitaa lounasrasiaa ja walla on pääte, jonka voi lisätä lähes kaikkiin substantiiveihin, kun puhutaan henkilöstä. (Suomessa tätä vastaava olisi kenties ’mies’: postimies, palomies.)  Dabbawallat hoitavat Mumbaissa lounaslogistiikkaa.

No mikä on sitten tiffin?  Tiffin on brittiajalta Intiaan jäänyt vanha sana, joka nykypäivänä tarkoittaa sekä pakattua lounasta, että myös jopa useammin perinteistä teräksistä monikerroksista lounasrasiaa. Dabbawalloja voi siis myös kutsua Tiffin-walloiksi. Ja heidän tarjoamaansa palvelua Tiffin Expressiksi.

Etelä-Mumbain toimistoalueella 5000 Dabbawallaa toimittaa päivittäin perille 200 000 lounasta. He noutavat aamupäivällä lounaat asiakkaiden kodeista esikaupunkialueilta, toimittavat ne lounasaikana työpaikoille ja lounaan jälkeen palauttavat tyhjät astiat takaisin asiakkaiden koteihin. Dabbawalla Associationin palvelu on pyörinyt jo 125 vuotta.

Palvelun ydin: tuore, samana päivänä kotona  laitettu lounas toimistotyöntekijälle ja tyhjät lounasrasiat illalla takaisin kotiin, on pysynyt samana. Samoin palveluntuottajien Dabbawallojen asut. Muuten Dabbawallat ovat sopeutuneet muuttuvaan ympäristöön ja mm. kännykät, tekstiviestit, nettitilaukset ja –asiakaspalautteet ovat liitetty tähän 1800-luvun lopulla alkaneeseen palvelukonseptiin.

Kuljetusvälineet: polkupyörät, työntökärryt, kantolavat, omat jalat ja juna ovat pysyneet ennallaan. Dabbawallojen täsmällisyys perustuu juuri näihin ruuhkassakin käteviin kuljetusvälineisiin. Polkupyörällä voi pujahdella seisovankin liikenteen seassa eteenpäin – tai valita kapean kujan autoliikenteen tukkiman tien sijaan.

Yksi lounasrasia taittaa keskimäärin 60 km matkan päivän aikana ja se kulkee kuuden eri dabbawallan käsien kautta. Kuitenkin vaimon kotona valmistama lounas löytää lähes 100% tiensä miehen toimistoon ja illalla sama rasia palautuu takaisin vaimolle kotiin pestäväksi ja uudelleen täytettäväksi.

Dabbawallat tuovat lounaat eri puolilta esikaupunkialuetta junilla Churchgaten asemalle. Kuljetusvälineenä tässä vaiheessa on pään päällä kannettava lava. Churchgaten aseman viereisellä leveällä jalkakäytävällä lounasrasiat lajitellaan kuljetuseriin ja lastataan joko polkupyöriin, työntökärryihin tai kätevän näköiseen hihnaan, joka sitten sujautetaan jalkaisin lounaita toimittavan olkapäille. (Jos haluat nähdä Dabbawallat toimessa, suuntaa Churchgaten asemalle arkisin klo 11.30)

Dabbawalla-palvelun käsittämättömän pieni virheprosentti, täsmällinen palvelu ja palvelumallin pitkäikäisyys on poikinut paljon akateemista kiinnostusta. Googlettamalla löytyy lukuisia eri yliopistojen tuoreita Supply Chain- ja Business Model -analyyseja. Dabbawallojen palvelun on jopa todettu täyttävän Six Sigman laatuvaatimukset.

Minullekin tulee töihin lounas-tiffin. Sitä ei ole (onneksi) vaimo tehnyt kotona, vaan tilaamme toimistoon kotiruokaa ammattimaisesta kotikeittiöstä. Ruoka tulee tiffinissä. Ja ruoan tuo poika, jota voimme siis kutsua tiffin-wallaksi.  Alla on kuva siitä, mitä tiffinin sisältä paljastuu. Ruoka on samaa joka päivä – vaihtoehtoja kaksi: vege ja non-vege. Minä olen tähän asti pitäytynyt vegessä. Enkä ole päässyt kyllästymään, kun en ole ihan joka päivä toimistolla lounasaikaan. Tiffin maksaa 50 rupiaa eli vajaat 80 senttiä. Sillä jaksaa hyvin iltaan.

Alla kuvasarja Dabbawalloista työn touhussa Churchgaten asemalla:

Lounasnyssykät kannetaan lavoilla junista aseman pihaan

Jakelulajittelu alkaa

Nuori Dabbawalla on pukenut päälleen vain dabbawalla-päähineen.

Työntökärryt täynnä lounaita

Polkupyörän tarakka: Huomaa kooditukset, ne kertoavat rasian reitin.

Nämä lounaat lähtevät jakeluun jalkamiehen olkapäällä.

Dabbawalla hymysuin

Kansallisuuksia ja lokeroita

Naurua, supatusta, höpötystä ja touhua. 800 lasta ja nuorta 51 eri maasta viettää seitsemän tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa ASB:ssä eli American School of Bombayssa. ASB on iso ja eläväinen sulatusuuni Mumbaihin muuttaneille expat-lapsille. Niin myös meidän muksuille.

Kansainvälisyys on ensimmäinen adjektiivi, joka pyörähtää kielen päälle koulua ajatellessa. Oppilaiden lisäksi opettajakunta on monenkirjavaa: amerikkalaisia, australialaisia, uusiseelantialaisia, intialaisia, ranskalaisia ja muutamia muitakin kansallisuuksia.

Konkreettinen näyte monikulttuurisuudesta oli muutama viikko sitten koulun Festival of Nations tapahtuma.  Iltapäivän ohjelma alkoi kansallisuuksien paraatilla.

Maa toisensa jälkeen marssi lavalle lippua kantaen. Paraati oli aivan loistava tapa visualisoida ja konkretisoida kansallisuuksien kirjoa ja myös niiden kokoa koulussa.  Oppilaat toivat lavalle yli 50 lippua ja kajauttivat mikrofoniin tervehdyksensä kymmenillä eri kielillä.

Amerikkalaisten oppilaiden joukko huiteli sadan kieppeillä, brittejä oli parikymmentä, korealaisia lavan täydeltä, Botswanaa edusti kahden veljeksen parivaljakko ja Suomea kolmen siskoksen ryhmä. Lopuksi lavan läpi virtasi intialaisten oppilaiden joukko. He eivät kaikki mahtuneet sinne yhtä aikaa.

Mielenkiintoista paraatissa oli, että koululaiset saivat valita, mitä maata edustivat. Näin ollen paraatin kansallisuusryhmien koot eivät vastanneet virallista kansallisuusjakaumaa koulussa. Koulun oppilaista isolla osalla on useampi passi. Ja mukana on monta, jotka eivät ole koskaan asuneet maassa, minkä kansalaisia he ovat.

Tässä paraatissa lapset edustivat sydämensä valintaa. Oli se sitten se maa, jossa he olivat syntyneet, tai se maa jossa he olivat eläneet suurimman osan elämästään tai se maa, jonka kansalaisia suku ja rakkaat ovat. Olipa joku halunnut edustaa parhaan kaverinsa maata yhdessä tämän kanssa.

Minulla oli iho kananlihalla ja kyyneleet silmissä paraatia katsoessa. Tiedän, että liikutun helposti ja tässä tapahtumassa oli siihen kaikki ainekset kohdallaan.  Milloin sitä näkeekään noin paljon totisia, nauravia, jännittyneitä, innostuneita lasten ja nuorten kasvoja – kaikki erinäköisiä, eri värisiä, eri ikäisiä ja kokoisia – ja silti yhdessä.

Koulun oppilaille päivittäinen yhdessäolo monenkirjavassa ryhmässä on luonnollista. Erilaisilla kokoonpanoilla he työstävät kouluprojekteja päät yhdessä. Ja kun illalla kysyn, että mistä maasta se ja se luokkakaveri on, niin lapset katsovat minua hetken tyhjin silmin. ”En mää tiedä” …ja katseesta näen että sitä voisi hyvin jatkaa, ”Eikä sillä ole mitään väliä, mistä me ollaan ”.

Hmm… Huomaan, että minulle on tärkeää lokeroida ihmisiä kansallisuuksien mukaan ja hämmästyn tällaisesta ajattelusta. Miksei minun lapsillani ole tarvetta tietää kavereiden kansallisuuksia? Minä kysyn aina uudelta tuttavuudeltani, mistä maasta olet, kuinka kauan olet asunut Intiassa ja sen jälkeen tyytyväisenä jatkan keskustelua.

Eivätkö kaikki ihmiset jollain tavoin lokeroi kohtaamiaan ihmisiä?  Intialaiset kyselevät minulta tuttavuuden alussa kotimaani lisäksi paljon perheestäni, isäni ammatista, veljeni koulutuksesta ja isoisäni taustoista ja asettavat tällä tavoin minut tiettyyn lokeroon.

Oppivatko lapset kansainvälisessä koulussa avarakatseisuutta ja toisten kohtaamista ilman kansallisuuden tai rodun tuomia ennakkoasenteita? Näin näyttää käyvän. Ja oppiessaan tuntemaan koko elämänsä expat-lapsina eläneitä nuoria, he myös näkevät, miten kansallisuus tai rotu ei oikeastaan määritäkään ihmisen ajattelua ja arvoja, vaan pikemminkin kokemukset ja ympäristö.

Ehkä minäkin voisin vähitellen luopua tavastani olla niin kiinnostunut ihmisten kotimaista ja kansallisuuksista. Voisinko lähteä tutustumaan uuteen ihmiseen ilman tätä tietoa? Hmm…kuulostaa aika tylsältä. Mutta katsotaan, ehkäpä tämä vanha koira oppii vielä uusia tapoja ;-)

SAKSA

INDONESIA

IRLANTI

JAPANI

Munakokkelia jalkakäytävällä?

Kaksi kananmunatornia keikkuu polkupyörän tarakalla. Totinen mies tasapainottelee pyörää ja taistelee eteenpäin muun liikenteen joukossa. Jalankulkijoita, autoja ja mopoja puskee joka suunnasta, mutta munamies ei silmäänsäkään räpsäytä. Hänellä on tehtävä: munakuorma ja polkupyörä on pidettävä liikkeessä ja pystyssä.

Mumbailainen munakuski etenee kävellen yli seitsemänsadan munan kuorma tarakallaan. Kun tie näyttää avoimelta, hän nousee polkimille ja sujauttaa autokaistalle.

Yhdessä muovisessa kennossa on 24 munaa, kennopinoja on kaksi ja pinoissa korkeutta 15 kerrosta. Tämä tekee lähes tuhat kananmunaa. Melkoinen kokkeli, jos pyörä kaatuisi. Mutta en ole koskaan nähnyt rikki menneitä munia. Miten on mahdollista, että munakuskit eivät koskaan mokaa?

Monen intialaisen taidot ovat käytännön hiomia. Näitä taitoja ei opeteta kouluissa, eivätkä nämä taiturit ole paljon koulun penkkiä kuluttaneetkaan.  Kun työvoima on halpaa ja sitä on yllin kyllin, kulkee tavarakin ihmisvoimin. Käsikärryt etenevät sulassa sovussa autojen kanssa.  Alamäessä kova huuto varoittaa hitaammin kulkevia vauhdilla mäkeä alas jumputtavasta kärrystä. Laihat miehet yrittävät hallita ja hillitä kärryn vauhtia.

Kaasupullot, joka keittiön tuiki tarpeelliset energian lähteet, kuljetetaan polkupyörällä. Kaasukuljettajan kuorma ei ole rikkimenevä, mutta sitäkin painavampi. Verkkokaupan kirjat, soittimet ja keittimet toimitetaan mopolla. Mopolla tulevat myös McDonaldsin ranskanperunat tiilajan kotiovelle.

Härkävankkurit on jo terminä jopa raamatullisen vanhahtava, mutta edelleen tätä päivää Intian finanssikeskuksessa Mumbaissa. Härkävankkureissa kulkee usein uskonnollinen alttari, mutta härkä voi kiskoa perässään myös maallisempaa kuormaa.

Pienet kolmipyöräiset riksat kuljettavat ihmisiä paikasta toiseen, mutta osa tavaroistakin kulkee niillä. Teurastettu vuohi tuodaan lihakauppaan riksassa,  valmiit reput lähtevät ompelimosta matkaan katetussa kolmipyöräisessä. Mopon moottorilla varustettu ’koppakuoriainen’ puksuttaa kuorman määränpäähänsä.

Kuorma-autojakin tiet ovat pullollaan. Koristeellisia ja kauniita. Jokaisen kuorma-auton taakse on maalattu teksti ”Horn OK Please”. Kesti kauan uskoa, että kuskit pyytävät muita soittamaan torvea, mutta näin on. Torven soitolla takaa tuleva ilmoittaa tulemisestaan. Mitäs sitä peileihin vilkuilemaan - jos autossa ylipäänsäkään on peilejä!

Kuorma-autot kilpailevat koreudestaan naisten värikkäiden asujen kanssa. Jossain muualla maailmassa autoihin on maalattu kauniita naisia, täällä kukkasia ja uskonnollisia symboleja.

Härkävankkureiden ja uutuuttaan kiiltelevien bemarien rinnakkaiselo katuvilinässä tuntuu välillä absurdilta ja epätodelliselta.  Ihan kuin katsoisi kahta leffaa rinnakkain - toinen 1910-luvulta, toinen 2010-luvulta. 

Mutta tämä ei ole elokuvaa vaan Mumbain arkea. Eikä hätkähdyttä muita kuin meitä muualta tulleita.