Itsekästä hyväntekeväisyyttä

Vietän viikostani ison osan tekemässä hyvää. Kenelle, voisi joku kysyä. Hmmm…. Hyväntekeväisyys, vapaaehtoistyö - kenelle vapaaehtoinen tekee hyvää?

Ensisijaisesti teen hyvää itselleni. Teen mielenkiintoista työtä, opin uutta, vedän haastavia projekteja. Pääsen kurkistamaan sisään pienen pieniin intialaisiin organisaatioihin, näkemään arjessa miten asioita hoidetaan – tai jätetään hoitamatta. Näen ja koen kulttuuria, ruohonjuuritasolla.

Ostanko samalla myös puhdasta omaatuntoa? Ehkä. Ainakin selitän itselleni, että voin hyvällä omallatunnolla kääntää katseeni liikennevaloissa kerjääviltä lapsilta - vai voiko sitä aidosti koskaan tehdä? Olen valinnut oman kanavani auttaa tämän maan apua tarvitsevia. Ja uskottelen, että valitsemani tie on tehokkaampi kuin rahan jakaminen kurkotteleviin käsiin.

Organisaatiot, joita työssäni autan, luovat huono-osaisille lapsille ja nuorille opiskelumahdollisuuksia. Toivon, että lukutaito vie pidemmälle, kuin auton ikkunasta annettu keksi tai kolikko.

Hyvän tekemisessä olen itsekäs. Vaalin oikeuttani tehdä töitä. Muissa kulttuureissa kasvaneille puolison mukana matkassa oleville oikeus tehdä työtä ei tunnu olevan tärkeä asia, mutta minulle se on. Selitänkin ihmettelijöille, että minut on kasvatettu kulttuurissa, jossa ihmisen arvo syntyy työn tekemisestä. Vai voikohan sitä ihan noin rajusti sanoa, ehkä pikemminkin: ”Minut on kasvatettu kulttuurissa, jossa kaikki tekevät töitä.” No oli miten oli, työnteko on osa identiteettiäni, osa omanarvontunnetta, osa mielestäni järkevää ajankäyttöä.

Tunnen itseni onnekkaaksi, kun löysin Atman, jolle teen töitä. Atma on Mumbaissa toimiva non-profit konsulttiorganisaatio, jonka perustivat kaksi ulkomaalaista AIESEC-harjoittelijaa kuusi vuotta sitten.  Atman visio on laadukas koulutus kaikille lapsille. Eli mikä sen paremmin voisikaan sattua minulle, opettajalle ja entiselle konsultille – koulutusta tukeva konsulttipulju!

Atmalla on hyvä toimintamalli. Se solmii partnerisopimuksen koulutusta tuottavan non-profit organisaation kanssa kolmeksi vuodeksi. Tuona aikana partnerin toimintaa kehitetään yhteistyössä; luodaan strategioita, tehdään viestintätyökaluja, parannetaan budjetointia, pohditaan organisaatiorakennetta, rekrytoidaan, kehitetään prosesseja ja mittareita.

Intia on täynnä voittoa tavoittelemattomia, hyvää tekeviä organisaatioita. Kulkukoirilla on omansa, alkoholisteille omansa, naisille, miehille, lapsille ja lehmille.  Aikaansa ja rahaansa voi jakaa moneen arvokkaaseen tarkoitukseen.

Tuttavistani yksi vie sokeita poikia uimaan, toinen kiertää lastenkodeissa tekemässä näkötarkastuksia, kolmas opettaa askartelua. Minä kirjoitan manuaaleja, rakennan arkistointisysteemejä, teen kehityskeskustelulomakkeita, suunnittelen ja päivitän verkkosivuja. Kukin taaplaa siis tavallaan.

Tarvitseeko työstä saada palkkaa? Voiko duuni olla duunia, jos siitä ei makseta? Monen mielestä tekeminen muuttuu työksi vasta kun siitä saa rahaa. Itse koen kuitenkin olevani töissä. Olen sitoutunut tekemään tietyn tuntimäärän, saavuttamaan asetetut tavoitteet, toimittamaan tarvittavat tuotokset partnerille.

Maksamaton palkka on lahjoitus vähäosaisten lasten parempaan tulevaisuuteen. Toivon, että osin itsekkäinkin tarkoitusperin tekemäni työ auttaa monta lasta ja nuorta paremman elämän alkuun.

Win-win.  

Carter Road - Koko kansan katu

Aamukajo valaisee meren rannan ja Carter Roadin rantabulevardin. Kuntoilijat kansoittavat laatoitetun kävelytien. Rouva perinteisessä salwar-kameezissa on laittanut lenkkarit jalkaansa ja kävelee reippain askelin ohitseni. Nuori mies trikoissa juoksee autokaistan reunassa.  Lämpötila pysyttelee vielä parinkymmen kieppeillä ja kuntoilijat ottavat ilon irti viileästä aamusta.

Carter Road sijaitsee kymmenen minuutin kävelynmatkan päässä kodistamme.  Kadun rannanpuoleiselle reunalle on rakennettu kilometrin mittainen leveä promenadialue, jonka rakentaminen kymmenen vuotta sitten avasi kadun kansalle.

Paikallisen työkaverini  mukaan Carter Road on aina ollut tunnettu kauniista julkkisten omistamista bungaloweista, mutta promenadin rakentamisen jälkeen siitä on tullut ajanviettopaikka. Promenadi tarjoaa kaikille paikan olla meren rannalla.

Tien kaupungin puoleisen reunan täyttää rivi bungaloweja, kerrostaloja, kahviloita ja ravintoloita.  Tämän puolen ovet aukeavat rahalla, mutta rannan puoleiselle kävelytielle pääsee ilmaiseksi.

Mumbailaiset hyödyntävät aluetta monipuolisesti – jopa niin monipuolisesti, että matti-meikäläisen mielikuvitus ei siihen ihan heti venyisi.

Carter Road on myös peri-intialaisittain ääripäiden katu. Tien pohjoispäässä, heti promenadin loputtua, alkavat kalastajien asumukset. Näissä kodeissa ei ole saniteettitiloja, ja siksi aamuhämärässä tänne eksynyt kuntoilija kohtaa jalkakäytävällä hampaitaan harjaavia, saippualla vartaloaan vaahdottavia ihmisiä.

Vilkaisu meren rantakivikkoon avaa näkymän mustien kivien joukossa kyykkivistä värikkäästi pukeutuneista ihmisistä. Aamun laskuveden aikaan meri tarjoaa ison ulkokäymälän, jonka hajut nousuvesi huuhtoo kauas Arabianmeren ulapalle.

Meri onkin melkoinen kaatopaikka, eikä tästä syystä kukaan edes kuvittele menevänsä aaltoihin.

Aallot kuitenkin nielaisevat ajoittain osan Carter Roadin rannan kohteista alleen. Kalastajien rakentama pieni Ganesh-temppeli kivisaarekkeessa häviää nousuveden aikana näkyvistä. Vain liehuvat oranssit liput kertovat, missä temppeli on. Laskuveden aikaan pikkuruiselle temppelille pääsee kuivin jaloin.

Promenadin eteläisessä päässä saavutaan nimekkäälle Otters-klubille, jonka aidattujen rajojen sisällä voi nauttia merimaisemasta uima-altaasta käsin, mutta ainoastaan vain, jos olet jäsen.  Otters-klubin jäsenistö koostuu rikkaista ja nimekkäistä. Paikalliset leffatähdet käyvät täällä pelaamassa squashia. Jäsenmaksun kerrotaan olevan huikea – eikä jäsenyyksiä edes ole jaossa, koska klubi on täynnä.

Vain kivenheiton päässä Otters-klubilta köyhät lapset istuvat laatoituksella ja opiskelevat. Promenadilla kokoontuu päivittäin katukoulu, jossa lapset opettelevat lukemaan ja laskemaan vapaaehtoisten opetuksessa. Katukoulu on tarkoitettu läheisen slummin lapsille ja rakennustyömaiden mukana paikasta toiseen siirtyvien vanhempien jälkikasvulle. Lapsille, jotka eivät muuten kävisi koulua lainkaan. Monilla näistä lapsista ei ole edes syntymätodistusta.

Otter-klubin takana aukeaa puisto, jonne satunnaisesti jatkan aamulenkkiäni.  Puiston nimi on Joggers’ Park ja sisäänpääsymaksu on 2 rupiaa eli alle 5 senttiä. Puisto sulkee porttinsa klo 9 aamulla ja aukaisee taas iltaviideltä. Keskipäivän auringossa ei oleteta kenenkään juoksevan.

Keskipäivän tunnelma Carter Roadilla onkin verkkainen. Katukoirat lojuvat siellä täällä ja vetävät sikeitä. Promenadin keskivaiheilla pari pyykkäriä levittelevät lakanoita kuivumaan rantakivikolle. Palmulehtien takana piilottelee muutama nuori pariskunta, jotka pitävät ujosti toisiaan kädestä. Rannan tuntumassa kalastaja selvittelee veneensä vieressä verkkojaan.

Auringon laskiessa väki kerääntyy taas meren rantaan.  Nyt paikalla on paljon muitakin kuin kuntoilijoita.

Eläkeikäiset istuvat puistonpenkeillä ja ihailevat meren taakse laskevaa aurinkoa,  joka värjää meren kullalla. Nuoriso nojailee kadun reunaan parkkeerattuihin mopoihin tai autoihin. Läheisen korkeakoulun luennot ovat loppuneet ja opiskelijat ovat purkautuneet kampukselta rannan kioskeille.  Lasten leikkipuisto on täynnä keinuissa ja liukumäessä kiljuvia lapsia, osalla seuranaan perheen apulainen, osalla omat vanhemmat.  

Tämän joukon jatkeena mikä ulkoilutan koiriani ja nautin merituulesta.